Hasan Kanykoff
Hasan Hairetdin Kanykoff (27. helmikuuta 1880 – 3. toukokuuta 1954) oli Suomessa vaikuttanut tataariyhteisön poliittinen aktivisti, joka oli mukana perustamassa Etuvartiokansojen klubia. Kauppiaana työskennellyt Kanykoff tunnettiin myös henkilönä, joka toimi apuna tataariveljiensä sopeutumisessa kaupankäyntiin uudessa ympäristössä.
| Hasan Kanykoff | |
|---|---|
.jpg) Kanykoff messuilla myymässä turkiksia. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 27. helmikuuta 1880 Aktuk, Sergatšin kihlakunta, Nižni Novgorodin kuvernementti, Venäjän keisarikunta |
| Kuollut | 3. toukokuuta 1954 (74 vuotta) Järvenpää, Suomi |
| Sukulaiset | Sabira Ståhlberg (lapsenlapsi) |
Biografia muokkaa
Hasan Hairetdininpoika Kanykoff syntyi Nižni Novgorodin kuvernementin Aktukin kylässä 27. helmikuuta 1880. Suomeen hän saapui vuonna 1895. Hänen asuinpaikkojaan olivat Järvenpää, Helsinki, Tampere, Hämeenlinna ja myös Ruotsi.[1]
Kanykoff toimi muiden tataarien tavoin kauppiaana, joiden keskuudessa hänellä oli omanlainen johtajan rooli – hän kehotti heimolaisiaan hakemaan virallisen myyntiluvan toiminnalleen. He saivat myös apua suomalaisilta yliopiston henkilöiltä, jotka muun muassa auttoivat vieraan kielen kanssa ja selvensivät uuteen ympäristöön tulleille tataarikauppiaille sortovuosien Suomen tilannetta. Yksi näistä oli kielitieteilijä Heikki Paasonen, joka oli tehnyt tutkimusmatkan Aktukin kylään 1800-luvun lopulla ja kerännyt tietoa misääriheimon murteesta.[1]
Kanykoff, toinen tataariaktivisti Sarif Daher (1884-1959) ja suomalaiset hengenheimolaiset perustivat Etuvartiokansojen klubin syksyllä 1919. Sen tarkoituksena oli toimia ”yhdyssiteenä niiden henkilöiden kesken, jotka Suomen valtiollisen itsenäisyyden lujittamiseksi pyrkivät lähentämään toisiinsa ns. etuvartiokansoja, eli kansoja, joilla on Suomen kanssa yhteisiä tarkoitusperiä valtiollisen olemassaolon turvaamiseksi”.[2] Kanykoff oli tätä ennen ystävystynyt kielitieteilijä G. J. Ramstedtin ja professori Yrjö Jahnssonin kanssa, jotka olivat kiinnostuneita tataarien itsenäisyyspykimyksistä.[1] Jahnsson auttoi Kanykoffia saamaan Suomen kansalaisuuden vuonna 1921. Hän myös avusti Kanykoffin lapsien pääsyä maahan ja muutoinkin auttoi tataareja esimerkiksi järjestämällä heille paikkoja suomalaisista kouluista.[1]
Hasan Kanykoffin ensimmäinen vaimo oli Haditshä Ainetdin (1880-1917). Toinen vaimo oli Zölihä Mangushoff (1896–1974).[1] Kanykoffilla oli lapset Halisä, Djagfär, Hamzä, Hafisä, Feyezrahman ja Ädhäm.[1] Hasanin veli oli Silaletdin (1866-1930).[3] Tytär Hafisä kuoli lapsena epidemiaan. Poika Feyez kaatui talvisodassa 20. joulukuuta 1939 Uudenmaan rakuunarykmentin kornettina. Kaksi muuta palvelivat talvi- sekä jatkosodassa luutnantteina. Pojat halusivat eroon venäläisestä sukunimipäättestään (-off). He päätyivät eri vaihtoehtoihin; Kayenuk/Kajenuk, Kanukhan.[1] Kanykoffin lapsenlapsi on kirjailija Sabira Ståhlberg. Pohjana hänen teoksellensa Pilvivaeltaja (2006) toimivat suvun vaiheet ja kotikylä. Ståhlberg on lisäksi tehnyt Bonnin yliopiston julkaisemaa väitöskirjaansa varten tutkimusta lähellä tataarien muinaisia kotiseutuja, Kiinan uiguurien parissa.[1]
Hasan Kanykoff kuoli 3. toukokuuta 1954 Järvenpäässä.[1]
Versioita nimestä muokkaa
Hasan Hairetdin Kanykoff, H. H. Kanykoff / Kanikoff, Hasän Kanuk.
Kanykoffin pojilla käytössä variaatiot Kayenuk / Kajenuk ja Kanukhan.
Lähteet muokkaa
- Leitzinger, Antero: Mishäärit - Suomen vanha islamilainen yhteisö. Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j Antero Leitzinger: Kanykoff, Hasan (1880 – 1954) (Tilaajille) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 27.3.2021.
- ↑ Leitzinger 1996, s. 199
- ↑ Leitzinger 1996, s. 132
- ↑ ТАТАР ИР-АТ ИСЕМНӘРЕ (ТАТАРСКИЕ МУЖСКИЕ ИМЕНА В АЛФАВИТНОМ ПОРЯДКЕ) magarif-uku.ru. Arkistoitu 27.10.2022. Viitattu 25.8.2022.
- ↑ Tatar: Correspondences, Cyrillic - Roman gov.uk. Arkistoitu 23.11.2014. Viitattu 16.12.2022.
- ↑ Leitzinger 1996, s. 57
- ↑ H. H. Kanykoff - 1926 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 16.12.2022.
- ↑ H. H. Kanikoff - 1935 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 16.12.2022.
- ↑ Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Kanık Orhan Veli”, Otavan kirjallisuustieto, s. 369. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X.