Avaa päävalikko

Karl Gunnar Heinrichs (26. huhtikuuta 1893 Helsinki1. marraskuuta 1953) oli suomalainen jääkärieversti. Hänen vanhempansa olivat filosofian tohtori Axel Ossian Andreas Heinrichs ja Johanna Matilda Rönnholm. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Elisabet Anderzénin kanssa.[1][2]. Heidän poikansa Lars Heinrichs yleni urallaan Puolustusvoimissa aina kenraalimajuriksi asti.

Karl Gunnar Heinrichs
Gunnar heinrichs.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 26. huhtikuuta 1893
Helsinki
Kuollut 1. marraskuuta 1953 (60 vuotta)
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Suomen lippu Suomi
Taistelut ja sodat Suomen sisällissota, Talvisota, Jatkosota
Sotilasarvo jääkärieversti

Sisällysluettelo

OpinnotMuokkaa

Heinrichs kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin uudesta ruotsalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1911 ja liittyi Uusmaalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Teknillisen korkeakoulun konerakennusosastolla vuosina 1911–1914. Diplomi-insinööritutkinnon hän suoritti vuonna 1923. Hän kävi Ranskan sotakorkeakoulun 1. vuosikurssin vuosina 1919–1920 ja Sotakorkeakoulun yleisen osaston vuosina 1925–1926.[1][2]

JääkäriaikaMuokkaa

 
Jääkäripataljoona 27:n 4. komppania.

Hän liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, jonka päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, mikä järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 25. helmikuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 1. komppaniaan, josta hänet sijoitettiin 21. joulukuuta 1915 Kuninkaallisen, Preussin Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan.[1][2] Hän oli yksi niistä viidestä jääkäristä, jotka pääsivät ennen pataljoonan rintamalle siirtymistä tutustumaan majuri Bayerin johdolla itärintaman päämajaan Kovnossa. Tällä vierailulla hän pääsi keskustelemaan kenraaleiden Ludendorffin ja Hindenburgin kanssa.[3]

Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän osallistui vuonna 1917 Libaussa järjestetyille sotakoulun A-kursseille.[1][2]

Suomen sisällissotaMuokkaa

Katso myös: Suomen sisällissota

Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana kapteeniksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan komppanianpäälliköksi 3. Jääkärirykmentin 7. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin komentajaksi 26. maaliskuuta 1918 alkaen 4. Jääkärirykmentin 11. jääkäripataljoonaan. Hän osallistui pataljoonan komentajana sisällissodan taisteluihin Viipurissa.[1][2]

Sisällissodan jälkeinen aikaMuokkaa

Heinrichs komennettiin sisällissodan jälkeen 1. kesäkuuta 1918 Yleisesikuntaan yleisesikunnan päällikön, eversti von Redernin, ja osasto 2:n adjutantiksi. mistä hänet siirrettiin 10. lokakuuta 1918 Karjalan kaartin rykmenttiin ja komennettiin samalla Viipurin upseerikokelaskurssien johtajaksi. mutta siirrettiin 1. toukokuuta 1919 Yleisesikunnan operatiiviseen toimistoon toimistoupseeriksi ja 9. syyskuuta 1920 alkaen 3. Divisioonan esikuntapäälliköksi.[1][2]

Armeijasta hän erosi 27. heinäkuuta 1922, mutta astui 28. helmikuuta 1923 jälleen vakinaiseen palvelukseen ja määrättiin Kadettikouluun kadettikomppanian päälliköksi, josta hänet siirrettiin 10. toukokuuta 1926 Autopataljoonan (myöh. nimi Huoltopataljoona 1) komentajaksi ja edelleen 1. heinäkuuta 1933 Uudenmaan rykmentin ja 5. joulukuuta 1935 Keski-Suomen sotilasläänin komentajaksi. Armeijasta hän erosi toistamiseen 11. helmikuuta 1938 siirtyi Oy Taalintehtaan apulaisjohtajaksi.[1][2]

Talvi- ja jatkosotaMuokkaa

Heinrichs osallistui talvisotaan 3. täydennysdivisioonan (nimi myöhemmin 23. Divisioona) komentajana ja osallistui taisteluihin Ylä-Sommessa ja Näykkijärvellä. Divisioonan komentajan tehtävistä hänet siirrettiin Päämajan linnoitusosaston erikoistehtäviin. Välirauhan aikana ja jatkosodan puhjettua hän toimi Päämajan Linnoitusosaston yleisen osaston päällikkönä, kunnes vuonna 1942 hänet kotiutettiin ja hän siirtyi Etelä-Suomen voiman tekniseksi johtajaksi.[2]

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa hänet kutsuttiin takaisin palvelukseen ja hänet sijoitettiin Kannaksen joukkojen esikuntaan komento-osaston päälliköksi, josta hänet komennettiin 3. Armeijakunnan yhdysupseeriksi Suomussalmelle. Vakinaisesta palveluksesta hän erosi jatkosodan jälkeen ja siirtyi Helsingin kaupungin sähkölaitokselle insinööriksi, missä työskenteli vuoteen 1947, jonka jälkeen hän toimi useiden sähkölaitosten palveluksessa ja vuodesta 1947 alkaen Pohjoismaiden Sähkö Oy:n palveluksessa. Hänet on haudattu Kauniaisiin.[2]

OpetustoimiMuokkaa

Heinrichs toimi teknillisen mekaniikan ja ainelujuusopin tuntiopettajana Sotateknillisessä koulussa vuosina 1929–1931. Hän toimi saksalaisille upseereille järjestetyllä talvikursseilla Kankaanpäässä ja Pommerissa vuosina 1941–1944.[1][2]

LuottamustoimetMuokkaa

Heinrichs toimi puheenjohtaja toimikunnassa, jonka tehtävänä oli laatia lakiehdotus moottoriajoneuvojen takavarikoimisesta vuonna 1928 ja Helsingin varuskunnan liikekannallepanotoimiston puheenjohtajana vuosina 1928–1930. Yleisesikunnan liikekannallepano-ohjesääntökomitean jäsenenä hän toimi vuonna 1928 ja talvitiekysymystä käsitelleen komitean puheenjohtajana vuonna 1932 sekä ampumatarvikealalla palvelevien henkilöiden pätevyysvaatimuksia pohtineen komitean puheenjohtajana vuonna 1932. Teknillisten joukkojen kunniatuomioistuimen puheenjohtajana hän toimi vuosina 1926–1927 ja 1. Divisioonan kunniatuomioistuimen varapuheenjohtajana vuosina 1927–1928 sekä Suomen moottoripyöräklubin keskushallituksen puheenjohtajana vuosina 1927–1929. Suomen moottoriliiton keskushallituksen puheenjohtaja hän taasen toimi vuosina 1927–1932 ja Suomen Sotilasaikakauslehden toimituskunnan jäsenenä vuonna 1929.[1][2]


LähteetMuokkaa

  • Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
  • Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
  • K. A. Wegelius: Aseveljet I, WSOY Porvoo 1924.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
  2. a b c d e f g h i j k Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
  3. Wegelius I 1924, ss.27-29.