Greta Erikson
Greta Erikson (joulukuu 1919 – 13. lokakuuta 2014) oli ruotsalainen pianisti, pianopedagogi ja professori.[1][2][3]
Erikson aloitti pianonsoiton opintonsa viisivuotiaana Karl Wohlfartin pianokoulussa. 12-vuotiaana hän debytoi solistina Konsertföreningenissä.[1] Suuren läpimurtonsa hän teki vuonna 1940 korvatessaan Claudio Arraun Tukholman konserttitalossa, jossa hän esitti Pjotr Tšaikovskin 1. pianokonserton ja Sergei Rahmaninovin 3. pianokonserton. Erikssonille toikin mainetta 1940-luvulla tehty yhteistyö Tor Mannin johtaman Ruotsin radion sinfoniaorkesterin kanssa.[2] Erikson jatkoi opintojaan vuonna 1941 Sveitsin Zürichissä[2] Anna Hirzel-Langenhanin johdolla.[1] Hän opiskeli myös Pariisissa.[2] Erikson saavutti kansainvälisellä urallaan tunnustusta etenkin Ludwig van Beethovenin ja Johannes Brahmsin tulkitsijana.[1] Hän panosti samalla ruotsalaisohjelmistoon, kuten Wilhelm Stenhammarin, Adolf Wiklundin, Ludvig Normanin ja Erland von Kochin teoksiin. Kamarimuusikkona hän teki yhteistyötä muiden muassa David Oistrahin ja Mstislav Rostropovitšin kanssa.[2] Erikson ei yleisesti pitänyt modernistisesta musiikista.[1] Silti hän 75-vuotiaana tutustui Alfred Schnittken sonaatteihin.[2] Hän oli vuodesta 1963 Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen ja vuodesta 1966 professori. Vuonna 1976 hänelle myönnettiin Litteris et Artibus -mitali.[1]
Erikson toimi vuodesta 1956 pianonsoiton opettajana Tukholman kuninkaallisessa musiikkikorkeakoulussa ja vuosina 1986–1997 Edsbergin linnassa. Hänen opiskelijoidensa joukossa olivat Carl-Axel Dominique[2], Jan Eyron, Jacob Moscowicz, Mats Widlund, Dag Achatz ja Matti Hirvonen.[1] Omaa konsertoimistaan pianistina Erikson vähensi 1990-luvun alussa keskittyäkseen opetustyöhönsä.[2] Kokonaan hän lopetti vanhoilla päivillään aivoverenkiertohäiriön johdosta.[3] Erikson oli soittaessaan musiikkikriitikko Martin Nyströmin mukaan rauhallinen, vähäeleinen ja selkeä. Hänelle tärkeämpää oli melodisuus kuin tekniikka.[2]