Adolf Wiklund (säveltäjä)
Adolf Wiklund (5. kesäkuuta 1879 Långserud – 2. huhtikuuta 1950 Tukholma) oli ruotsalainen säveltäjä, pianisti ja kapellimestari.[1]
Elämä muokkaa
Varhaiset vuodet Ruotsissa muokkaa
Wiklund syntyi opettaja, urkuri Petter Johan Wiklundin ja tämän vaimon Kristina Lindbergin pojaksi. Vuosi pojan syntymän jälkeen perhe muutti Karlsborgiin, jossa Wiklund varttui. Hänen isoveljestään Victorista tuli pianisti, opettaja ja kuoromestari. Adolf Wiklund suoritti aluksi insinööriopintoja Eskilstunassa, mutta oli samanaikaisesti myös musiikillisesti aktiivinen. Opiskellessaan Eskilstunassa hän esimerkiksi sävelsi viululle ja orkesterille romanssin, joka esitettiinkin siellä. Syksyllä 1897 Wiklund siirtyi urkuriopintoihin Tukholman kuninkaalliseen musiikkikorkeakouluun. Hän sai oppiarvon urkujensoitossa vuonna 1899 sekä kanttorin- ja musiikinopettajan pätevyydet seuraavana vuonna.[1]
Näiden opintojen jälkeen Wiklund opiskeli pianonsoittoa Richard Anderssonin sekä kontrapunktia ja sävellystä Johan Lindegrenin johdolla. Varhaisiin mentoreihin kuului myös Wilhelm Stenhammar, josta tuli yksi Wiklundin läheisimmistä ystävistä. Vuonna 1902 Wiklund sai kaksivuotisen stipendin sävellysopintoja varten.[1]
Ulkomailla muokkaa
Syksyllä 1903 Wiklund matkusti ensimmäistä kertaa ulkomaille suuntanaan Pariisi. Hän työskenteli siellä urkurina ruotsalaisten seurakunnassa ja opetti pianonsoittoa. Samoihin aikoihin hän sävelsi a-molliviulusonaatin ja konserttialkusoiton, joista jälkimmäisen hän näytti kehitysideoiden varalta säveltäjä Alfred Bruneaulle, joka ei kuitenkaan nähnyt parannettavaa orkestroinnissa. Kaksivuotinen Jenny Lind -stipendi mahdollisti Wiklundin pysymisen ulkomailla, joten hän asui vuosina 1905–1907 Berliinissä, jossa opiskeli pianonsoittoa James Kwastin johdolla. Hän ei ottanut sävellystunteja, mutta tutki itse orkesteripartituureja. Berliinistä Wiklund matkusti vielä Italiaan ja vietti kuukauden Roomassa.[1]
Kaudella 1907–1908 Wiklund työskenteli vapaaehtoisena oopperatalossa Karlsruhessa. Palattuaan Berliiniin hän työskenteli korrepetiittorina oopperassa sekä pedagogina Etelka Gersterin oopperakoulussa.[1]
Vuodesta 1910 muokkaa
Wiklund palasi vuonna 1910 kotimaahansa. Hän työllistyi Tukholmassa pianonsoiton ja nuorten laulajien opettajana. Vuonna 1911 Wiklund aloitti työskentelyn kapellimestarina Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa. Hän meni naimisiin vuonna 1912. Vakiinnutettuaan mainettaan Wiklund tuli vuonna 1915 valituksi Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi. Vuonna 1921 hän matkusti Itävaltaan, jossa johti kaksi Wienin filharmonikkojen konserttia. Uuden johtaja John Forsellin kanssa riitaannuttuaan Wiklund erosi työstään kuninkaallisessa oopperassa vuonna 1924 ja pääsi Georg Schnéevoigtin seuraajaksi Konsertföreningenin kapellimestarina. Hän pysyi sen toisena kapellimestarina, kunnes kaudella 1936–1937 pääsi pääkapellimestariksi. Vuonna 1938 Wiklund jäi virallisesti eläkkeelle, vaikka jatkoikin työskentelyä kapellimestarina Konsertföreningenissä, muualla Ruotsissa ja ulkomailla. Hän johti monia Konsertföreningenin koulukonsertteja vuodesta 1927 1940-luvun loppuun saakka.[1]
Wiklund ei ollut tuottelias säveltäjä 1920-luvun puolenvälin jälkeen ja oli lopettanut pianistina konsertoinnin vuosia aiemmin. Osin tämä johtui hänen kiireisestä työstään kapellimestarina, jona hänen suosikkisäveltäjiään olivat Wolfgang Amadeus Mozart ja Johannes Brahms.[1]
Tuotanto muokkaa
Wiklund sävelsi vuonna 1902 konserttikappaleen pianolle ja orkesterille. Myöhemmin kahdesta konsertosta pianolle muodostuivat hänelle eniten mainetta säveltäjänä tuoneet teokset. Ensimmäinen pianokonsertto (op. 10, e-molli, 1907) uudistettiin orkestraation osalta vuonna 1935. Mahdollisia vaikutteita teoksen taustalla ovat olleet Brahmsin 2. pianokonsertto ja Stenhammarin 2. pianokonsertto, minkä lisäksi teoksessa on täysin erilaista, impressionistista tyyliä, joka saattoi periytyä säveltäjän kuulemasta Pelléas et Mélisande -oopperasta (Claude Debussy).[1]
Toinen pianokonsertto (op. 17, h-molli) on sävelletty vuosina 1916–1917. Säveltäjä itse piti sitä kypsempänä teoksena kuin ensimmäistä pianokonserttoaan. Se kuuluikin säännölliseen konserttiohjelmistoon 1930–1940-luvuilla, ja teoksen esittäneisiin pianisteihin kuului Wilhelm Backhaus.[1]
Wiklund sävelsi myös lukuisia muita orkesteriteoksia, piano- ja kamarimusiikkia, lauluja sekä joitain kuoroteoksia. Orkesteriteoksista viimeinen oli Symfonisk prolog (1935). Ainoa sinfonia kantaesitettiin kuninkaallisen oopperan juhlistaessa 150-vuotista taivaltaan vuonna 1923.[1]