Grand Canyon

kanjoni Arizonassa, Yhdysvalloissa

Grand Canyon on Coloradojoen uurtama kanjoni luoteisessa Arizonassa Yhdysvalloissa.

Grand Canyon Hopi Pointista nähtynä.
Kanjonin pohjalla virtaava Coloradojoki Pima Pointin kohdalla.

Kanjoni on noin 446 kilometriä pitkä. Sen keskimääräinen leveys on noin 16 kilometriä ja syvyys reunoilta pohjalle enimmillään runsaat puolitoista kilometriä. Kanjonin seinät ovat valtava, miljoonia vuosia kestäneiden geologisten prosessien monivärinen näyttely. Kanjonia ympäröi Grand Canyonin kansallispuisto.

Kanjonia asuttivat Amerikan alkuperäiskansat jo kauan ennen kuin ensimmäinen eurooppalainen, García López de Cárdenas, ehätti sen reunalle vuonna 1540. Nykyään kanjoni on suosittu vaelluskohde, jossa liikutaan jalan, ratsain tai vesitse Coloradojokea pitkin. Kanjonilla käy miljoonia matkailijoita vuodessa.

IkäMuokkaa

Grand Canyonin ovat synnyttäneet maan kohoaminen sekä Coloradon ylängön poikki virtaava Coloradojoki, joka on uurtanut itselleen rotkon.[1] Kanjonin tarkkaa ikää ei ole helppo selvittää, sillä Coloradojoki on vienyt mukanaan paljon maata. Joidenkin tutkimusten mukaan kanjonin länsiosat ovat enimmillään 70 miljoonan vuoden ikäisiä ja jotkin itäiset osat alle 10 miljoonan vuoden ikäisiä.[1]

Kanjonin reunan kivestä vanhinta on Elves Chasmin gneissi, 1,84 miljardia vuotta. Nuorinta kiveä on Kaibabin muodostelmassa kanjonin yläreunassa, 270 miljoonaa vuotta.[2]

Sijainti ja mitatMuokkaa

 
Grand Canyonin ja sen ympäristön kartta.

Grand Canyon sijaitsee Coloradon ylätasangolla luoteisessa Arizonassa lähellä Nevadan ja Utahin rajaa. Kanjoni ulottuu Pariajoelta Grapevine Washin suulle lähellä Pearce Ferryä. Kanjoni on päästä päähän Lees Ferrystä Grand Wash Cliffsille joella matkustettaessa 446 kilometriä pitkä ja linnuntietä 225 kilometriä. Kävelemällä päästä päähän matkaa tulee eteläreunaa pitkin 2210 kilometriä ja pohjoisreunaa pitkin 2227 kilometriä.[1]

Kanjonin eteläreuna on keskimäärin noin 2100 metrin korkeudessa ja pohjoisreuna 2500 metrin korkeudessa. Reunan korkein kohta on pohjoisreunan Point Imperial, 2683 metriä merenpinnasta.[1]

Kanjoni on reunalta joelle syvimmillään lähes 1,6 kilometrin syvyinen. Kanjonin matalin kohta merenpintaan nähden on Lake Meadin kohdalla, 365 metriä merenpinnan yläpuolella.[1]

Kanjonin keskimääräinen leveys on noin 16 kilometriä. Kapeimmillaan se on 183 metriä Marble Canyonin kohdalla ja leveimmillään useassa kohdassa yli 24 kilometriä. Kanjonin tilavuus on 4,7 biljoonaa kuutiometriä.[1]

Kanjonissa on yli 160 koskea. Useimmat niistä ovat muodostuneet sivukanjonien äkkitulvien tuomista kivistä.[3]

Kanjonia ympäröi Grand Canyonin kansallispuisto, jonka pinta-alasta suurin osa on kanjonin ulkopuolista aluetta.[1]

IlmastoMuokkaa

 
Grand Canyonin reunoille sataa talvisin lunta.

Kanjonin pohjoisreunan ilmasto on suuremman korkeutensa vuoksi viileämpi ja kosteampi kuin eteläreunan ilmasto. Kanjonin pohjalla on kuivempaa ja lämpimämpää kuin reunoilla. Vuoden keskilämpötila on pohjoisreunalla 13 celsiusastetta ja eteläreunalla 17 C. Kanjonin pohjalla Phantom Ranchissa vuoden keskilämpötila nousee 28 asteeseen. Lämpimintä on heinäkuussa, jolloin eteläreunalla on 21 astetta, pohjoisreunalla 16 astetta ja pohjalla 34 astetta. Talvella keskilämpötila laskee reunalla hiukan alle nollan ja pohjalla 8 plusasteeseen. Eteläreunalla sataa vuosittain keskimäärin 40 senttimetriä, pohjoisreunalla 64 senttimetriä ja Phantom Ranchissa 22 senttimetriä. Talvisin reunoilla sataa lunta 150 ja 365 senttimetriä, mutta pohjalle lumisateet eivät koskaan yllä.[4]

OravatMuokkaa

Kanjonin pohjoisreunalla Jacob Laken tienoilla elää omana populaationaan kaibabinorava (Sciurus aberti kaibabensis). Kanjonin eteläreunalla asustaa muuallakin Yhdysvalloissa yleinen abertinorava (Sciurus aberti). Lajien esimuodot olivat alun perin samaa populaatiota, mutta kanjonin muodostuminen teki niiden välille ylipääsemättömän esteen, jolloin populaatiot lajiutuivat sekä muuttuivat erivärisiksi.[5]

PadotMuokkaa

Kanjonin yläjuoksulle rakennettiin vuonna 1964 Glen Canyonin vesivoimalaitos, joka muodostaa Lake Powell -järven. Alajuoksulle rakennettiin vuonna 1936 Hooverin pato, joka muodostaa Lake Mead -järven. Vaikka padot sijaitsevatkin kanjonin ulkopuolella, ne ovat vaikuttaneet merkittävästi jokeen ja kanjoniin.[6]

HistoriaMuokkaa

IntiaaniasutusMuokkaa

Arkeologisten tutkimusten perusteella ihmisten on arveltu kulkeneen Grand Canyonin alueella jo noin 10 500 vuotta sitten. Pysyvää asutusta alueella on ollut ainakin 4 000 vuotta. Ensimmäisinä sinne asettuivat eri intiaaniheimot, aluksi varhaisia metsästäjä-keräilijöitä. Korinvalmistustaidostaan tunnettu alaku-heimo eli kanjonin luolissa ja harjoitti jonkin verran myös maanviljelyä. Myöhemmin he rakensivat kivestä, savesta ja puusta maanpäällisiä asumuksia. 1200-luvun lopussa jokin aiheutti alueen kulttuurien katoamisen, kun asukkaat muuttivat pois. Syyksi on arveltu ilmastonmuutoksen tuomaa kuivuutta. Useat anasazit muuttivat Rio Granden alueelle. Heidän jälkeläisensä hipi-intiaanit uskovat yhä syntyneensä kanjonissa ja kunnioittavat sitä pyhänä paikkana.

Anasazien muuttoa seurasi yli vuosisadan kestänyt ajanjakso, jolloin kanjonissa ei asunut ihmisiä. Paiutet olivat ensimmäisiä alueen uudelleenasuttajia. Heitä seurasivat 1400-luvulla navajot, mutta myöhemmin Yhdysvaltain hallitus pakotti nämä intiaanikansat siirtymään reservaatteihin. Kanjonissa asuu kuitenkin yhä vielä pieni havasupai-intiaanien heimo.

Eurooppalaisten saapuminenMuokkaa

Vuonna 1540 kolmensadan miehen konkistadorijoukko Francisco Vásquez de Coronadon johdolla tuli Meksikosta etsimään tarunomaisia kultaisia intiaanikaupunkeja. Niitä he eivät löytäneet, mutta 25-miehinen retkikunta García López de Cárdenasin johdolla teki tutkimusretken Grand Canyonin alueelle hopi-intiaanien opastamana. He saapuivat kanjonin eteläreunalle ja näkivät alapuolellaan joen, joka näytti ylhäältä vain parin metrin levyiseltä. Miehet viipyivät paikalla kolme päivää, ja osa sotilaista yritti turhaan laskeutua kanjoniin.[7]

Seuraava eurooppalainen saapui kanjonille yli kaksisataa vuotta myöhemmin. Käännytettäviä intiaaneja etsinyt fransiskaanipappi Francisco Tomás Garcés laskeutui vuonna 1776 erään sivukanjonin pohjalle ja kohtasi siellä vieraanvaraisia havasupai-intiaaneja. Seuraavan sadan vuoden aikana kanjonilla kävi harvakseltaan valkoisia metsästäjiä, pyyntimiehiä ja sotilastiedustelijoita.[8]

Luutnantti Joseph Ives saapui vuonna 1858 retkikuntansa kanssa Grand Canyonin eteläpuolelle Black Canyonille etelästä höyrylaivalla tarkoituksenaan tutkia, kuinka pitkälle pohjoiseen joki oli kulkukelpoinen. Kun jokimatka nousi pystyyn, retkikunta jatkoi jalkaisin Grand Canyonille joen etelätörmää pitkin ja hämmästeli kanjonin syvyyttä. Ives luokitteli alueen ”täysin arvottomaksi” ja arveli, että hänen matkansa olisi valkoisten viimeinen retki ”tälle tuottamattomalle alueelle”. Kanjonin pohja säilyi edelleen viimeisenä valkoisena kohtana Yhdysvaltain kartalla.[9]

Majuri John Wesley Powell toteutti kanjonille tutkimusretken vuonna 1869. Puuveneillä kanjonin tuntemattomissa koskissa liikkuminen ei ollut helppoa, mutta ainoat kuolonuhrit olivat ne kolme miestä, jotka koskien vaaroihin kyllästyneinä erosivat retkikunnasta ja joutuivat intiaanien käsiin. Powell kartoitti ja nimesi useita kanjonin osia.[10]

Ensimmäiset uudisasukkaat asettuivat alueelle 1880-luvulla. He toivoivat saavansa elantonsa kanjonista löydetyistä asbesti-, kupari-, lyijy- ja sinkkiesiintymistä, mutta huomasivat pian että turismi oli kaivostoimintaa kannattavampi elinkeino. Vuosisadan vaihteeseen mennessä kanjoni oli tunnettu matkailukohde. Alueen suurimpaan kaupunkiin Flagstaffiin saatiin rautatie vuonna 1882, ja se alkoi tuoda matkailijoita alueelle. Vuonna 1901 avattiin kanjonin etelälaidalle rautatie, Grand Canyon Railway, ja ensimmäiset hotellit rakennettiin. Grand Canyon Railwayn toiminta lakkasi vuonna 1968 matkustajien puutteeseen, kun se ei kyennyt kilpailemaan autojen kanssa. Se jatkoi liikennöintiä kuitenkin vuonna 1989. Grand Canyon National Park perustettiin vuonna 1919.

Vierailut ja retkeilyMuokkaa

 
Turistijoukko kanjonin äyräällä

Vuonna 2017 Grand Canyonilla kävi yli kuusi miljoonaa vierailijaa. Luonnonpuistossa kävijöistä yli 90 prosenttia käy kanjonin eteläisellä reunalla, jolle on hyvät kulkuyhteydet, mutta vain viisi prosenttia käy pohjoisella reunalla. Kanjonin pohjalle laskeutuu viisi prosenttia kaikista kansallispuistossa kävijöistä.[4]

Laskeutuminen kanjonin pohjalle vie aikaa, eikä edestakaista käyntiä pohjalla suositella päivävaellukseksi. Kuumuuteen ja veden puutteeseen uupuvat vaeltajat työllistävät etsintä- ja pelastuspartioita, joita tarvitaan satoja vuodessa.

Kanjoniin voi tutustua myös vesitse Coloradojokea pitkin tai ilmasta käsin helikopterimatkoilla. Kanjonin lukuisista koskista monet ovat hyvin voimakkaita, kivikkoisia ja vaarallisiakin. Venematkoja järjestetään noin 15 hengen lautoilla. Matka kanjonin päästä päähän kestää noin kuusi päivää, mikäli veneissä on moottorit. Pelkillä airoilla ohjattavilla veneillä matka vie yli kaksi viikkoa.

Kanjonissa on kuollut yli 700 ihmistä, suurin osa heistä ilmailuonnettomuuksissa.[6]

LähteetMuokkaa

  • Moore, Randy & Witt, Kara Felicia: The Grand Canyon: An Encyclopedia of Geography, History, and Culture. ABC-CLIO, 2018. ISBN 978-1-61069-839-9.
  • Wallace, Robert: Grand Canyon. Time-Life Books, 1972.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g Moore & Witt 2018, s. xxxvii–xxxviii.
  2. Moore & Witt 2018, s. xl.
  3. Moore & Witt 2018, s. 306.
  4. a b Moore & Witt 2018, s. xxxix.
  5. Moore & Witt 2018, s. 325–326.
  6. a b Moore & Witt 2018, s. xliii.
  7. Wallace 1972, s. 20–21.
  8. Wallace 1972, s. 21.
  9. Wallace 1972, s. 22–25.
  10. Wallace 1972, s. 25–27.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Grand Canyon.