Front Unifié de Lutte des Races Opprimées
Front Unifié de Lutte des Races Opprimées eli FULRO oli Vietnamin alkuperäiskansojen vastarintaliike vuosina 1964–1992. Se edusti Vietnamin keskisen ylänköalueen alkuperäiskansoja taistellen ensin Etelä-Vietnamia eli Vietnamin tasavaltaa vastaan ja sittemmin kommunisteja vastaan osana Etelä-Vietnamin alueellisia joukkoja. Vietnamin sodan jälkeen FULRO taisteli Vietnamin sosialistista tasavaltaa vastaan. Sen viimeiset taistelijat siirrettiin Kambodžasta Pohjois- ja Etelä-Carolinaan vuonna 1992.
| Front Unifié de Lutte des Races Opprimées FULRO |
|
|---|---|
 FULRO:n lippu |
|
| Perustettu | 1964 |
| Lakkautettu | 1992 |
| Toiminta-alue |
 Etelä-Vietnam Vietnam Kambodža |
| Jäsenet | enimmillään 5 000–6 000 |
Historia
muokkaaEtelä-Vietnamissa
muokkaa.jpg)
FULRO:n edeltäjä oli Bajaraka, joka oli perustettu Ngô Đình Diệmin maauudistuksen vastustamiseksi, jonka kautta vietnamilaisia pakolaisia uudelleenasutettiin keskiselle ylänköalueelle ja paikallisten heimojen jäseniä siirrettiin muualle.[1] FULRO:n ensimmäiset operaatiot alkoivat syyskuussa 1964, kun sen jäsenet hyökkäsivät Etelä-Vietnamin joukkoja vastaan viidellä CIDG-leirillä Ban Mê Thuộtin ympäristössä. Surmansa sai 70 etelävietnamilaista ja kapinalliset ottivat hengissä säilyneet vietnamilaiset ja amerikkalaiset vangeiksi marssien tämän jälkeen maakunnan hallinnolliseen pääkaupunkiin miehittäen sen radioaseman. Syntynyt kriisi ratkaistiin lopulta neuvottelujen kautta ja tuolloinen FULRO:n pääasiallisiin johtajiin kuulunut rhadépäällikkö Y Bham Enuol vetäytyi Kambodžaan mukanaan osa aseistautuneista kapinallisista. Toinen kapina puhkesi joulukuussa 1965 erikoisjoukkojen tukikohdissa eri puolilla Vietnamin keskiylänköä. Etelä-Vietnamin armeija tukahdutti kapinan verisesti.[2] Vuonna 1965 FULRO oli kooltaan 5 000–6 000 miestä. Näistä suurin osa oli entisiä Etelä-Vietnamin armeijan sotilaita, jotka olivat siirtyneet Kambodžan puolelle. Enuol edusti järjestöä sen neuvotteluissa Etelä-Vietnamin ja Kambodžan kanssa.[1]
Tammikuussa 1968 alkaneen Tet-hyökkäyksen jälkeen Enuol pyrki palaamaan Vietnamin puolelle suojelemaan nyt kommunistien uhkaamia kyliä keskisellä ylänköalueella. Etelä-Vietnam lupasi neuvottelujen jälkeen, että FULRO:n yksiköt liitettäisiin alueellisiin joukkoihin ja että FULRo:n komentajat saisivat virkoja hallinnosta. Sopimus suututti FULRO:n militantimmat jäsenet, jotka syrjäyttivät Enuolin järjestön johdosta joulukuussa 1968. Sopimus kuitenkin piti lopulta tästä huolimatta ja FULRO lakkasi olemasta kansallismielisenä liikkeenä vuoden 1969 alussa.[1] Etelä-Vietnamin armeijan vastarinta romahti maaliskuussa 1975 Pohjois-Vietnamin 316. divisioonan ylittäessä rajan Laosista käsin ja vallaten Ban Mê Thuộtin kaupungin keskisellä ylänköalueella. Paikalliset FULRO:n entiset joukot päättivät olla varoittamatta Etelä-Vietnamin armeijaa, mikä mahdollisti kommunistien yllätyshyökkäyksen onnistumisen. Huế kukistui 30. maaliskuuta ja 30. huhtikuuta kommunistit valtasivat Etelä-Vietnamin pääkaupunki Saigonin.[2]
Vietnamin sosialistinen tasavalta
muokkaaSaigonin kukistuttua vuonna 1975 FULRO:n kommunistien vastainen siipi alkoi taistella Vietnamin kansanarmeijaa vastaan.[2] Sen riveihin kuului kommunistien vastaisen sodan aikana noin 2 000 sotilasta[1] ja heistä vähintään 30 oli saanut koulutuksen yhdysvaltojen erikoisjoukoilta. Järjestön jäsenet tulivat pääosin rhadé-, jarai- ja cơ ho-heimoista. Järjestö käytti termiä Dega, joka rhadén kielellä tarkoittaa vuoristokansoja. Degojen jäsenmäärää lisäsivät Vietnamin ylängölle muuttaneet vietnamilaiset, jotka veivät maata alkuperäiskansoilta. Taisteluja käytiin keskisellä ylänköalueella Vietnamin maavoimia vastaan ja kapinallisia vastaan tehtiin myös satunnaisia ilma-iskuja. Vietnamin hyökättyä Kambodžaan osa degoista siirtyi jälleen Kambodžan puolelle, jossa osa joutui punakhmerien rippeiden vangiksi. Osa pääsi kuitenkin pakenemaan Kambodžan läpi Thaimaahan. Vuonna 1986 Trường Chinh julisti Vietnamin kansanarmeijan puhdistaneen Vietnamin ylängön FULRO:n taistelijoista. Viimeiset noin 400 järjestön jäsentä olivat tällöin paenneet rajan yli Pohjois-Kambodžaan, josta Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaajat lennättivät heidät pois vuonna 1992. Monet heistä päätyivät siirtolaisiksi Pohjois[2] ja Etelä-Carolinaan[1].