Avaa päävalikko
Tazumalin raunioita.

El Salvadorin historia alkaa noin kolmetuhatta vuotta eaa., jolloin Keski-Amerikkaan vaelsi nahua-intiaaneja. Nahuoiden alaryhmä pipil-intiaanit asuttivat nykyistä El Salvadoria. Pipilit olivat pääosin maanviljelijöitä, mutta perustivat joitakin kaupunkeja, joista jotkut ovat kehittyneet nykyisiksi kaupungeiksi.[1]

Siirtomaa-aikaMuokkaa

Konkistadori Pedro de Alvarado valloitti El Salvadorin pipil-intiaaneilta vuoden 1524 aikana. Viimeinen alkuperäisväestön vastarinta päättyi 1540-luvun alkuun mennessä.[2]

ItsenäisyysMuokkaa

El Salvador itsenäistyi naapureidensa (muun muassa Guatemala ja Honduras) kanssa Espanjasta vuonna 1821, ja ne liitettiin Meksikoon 1822. Elsalvadorilaiset vastustivat tätä ja vaativat Keski-Amerikalle itsenäisyyttä. Kenraali Manuel José Arcen alaisuuteen perustettiin Keski-Amerikan liittovaltio 1823. Se hajosi lopullisesti 1838 ja El Salvadorista tuli itsenäinen tasavalta. Valtion alkuvaihetta leimasivat toistuvat vallankumoukset.

Presidentti Gerardo Barriosin aikana 1859–1863 maassa alettiin viljellä kahvia.[2] Valta alkoi vaihtua normaalimmalla tavalla vasta vuoden 1871 jälkeen, mutta maata hallitsivat silti edelleen samat perheet, klaanit ja taloudelliset edut.

Wall Streetin pörssiromahdus 1929 ajoi San Salvadorinkin lamaan, mikä ajoi kahvinviennin ja kahvityöläisten palkat alas. Siviilivalta maassa oli vielä 1931, mutta se loppui kun kenraali Maximiliano Hernández Martínez kaappasi vallan[3]. Maan alkuperäisväestö tuhottiin lähes kokonaan vuonna 1932, kun noin 30 000 tapettiin työväenpuolueen johtaja Agustín Farabundo Martín johtaman talonpoikien kansannousun kukistamisessa[4]. Tapausta kutsuttiin jälkikäteen nimellä La Matanza, kansanmurha.

SotilasvaltaaMuokkaa

1970-luvulta lähtien vuorottelivat sotilasvalta ja epärehellisillä vaaleilla[5] valitut hallitukset. Vuoden 1961 vallankaappauksen jälkeen perustettiin konservatiivinen PCN-puolue (Partido de Conciliación Nacional), joka sai haltuunsa kaikki parlamentin paikat. PCN pysyi vallassa 1979 asti, vaikka sitä syytettiinkin ihmisoikeusrikkomuksista. Vuonna 1969 maa kävi Hondurasin kanssa kalliiksi tulleen ja ratkaisemattomana päättyneen niin sanotun jalkapallosodan, jonka taustana oli jalkapallo-ottelun lisäksi salvadorilaisten työläisten kohtelu Hondurasissa[5].

Sotilashallinnon vuosikymmenten aikana taloudellista poliittista valtaa piti catorce eli alkujaan 14 liikemiehen perhe. Niinpä El Salvador säilyi pitkään liikemiesoligarkian johtamana feodaalisena yhteiskuntana ja mantereen köyhimpänä[6]. Paha aliravitsemus[6] ja lääkärinhoidon puute olivat tavallisia. Maanomistus oli yhtä epätasainen kuin monissa muissakin Latinalaisen Amerikan maissa. Kuudella perheellä oli maata saman verran kuin 270 000 perheellä. Vielä vuonna 1979 1,9 % omisti 57,5 % maasta, ja vastaavasti 91,4 % omisti vain 21,9 % maasta[6]. Suhdanneherkkä vientikasvien kahvin, puuvillan ja sokeriruo'on viljely yleistyi ajan mukana. Väki pakeni maaseudun köyhyyttä kaupungin slummeihin, ja myös maasta pois[7].

Eversti Benjamín Mejían vuoden 1972 epäonnistuneesta kaappausyrityksestä alkaen maassa alkoi esiintyä vasemmistolaista terrorismia. Kaappaukset ja iskut hallitusta vastaan yleistyivät lähinnä Ejército Revolucionario del Pueblon (ERP) ja Fuerzas Populares de Liberación "Farabundo Martín" (FPL) tekeminä. Vuoden 1979 Nicaraguan Somozan kaatumisen ja sandinistivallankumouksen jälkeen maassa toimi jo viisi sissiliikettä. Presidentti Arturo Armando Molina yritti saavuttaa kannatusta maauudistuksella ja kokosi maaseudulla talonpojista hallitusta tukevan liikkeen Organizacion Democratica Nacionalista (Orden). Ordenissa oli 1970-luvun lopulla 100 000 jäsentä ja se toimi hallituksen puolisotilaallisena joukkona ja ilmiantoverkostona.

Sota kiihtyi 1970-luvun lopulta lähtien. Heinäkuussa 1975 ja helmikuussa 1977 armeija tulitti mielenosoittajia pääkaupungissa. Vuonna 1977 presidentiksi valittiin kenraali Carlos Humberto Romero, jonka siviilien ja Nuorten sotilaiden uudistusmielinen juntta (Junta de Gobierno Revolucionario) syrjäytti 1979 pelätessään maassa marxilaisten pääsevän valtaan kuten Nicaraguassa Somozan jälkeen ja huolestuessaan talouden syöksykierteestä[8]. Juntta hajotti Ordenin ja kansallisti kahvikaupan. Junttaan asetetut toiveet olojen paranemisesta olivat turhia, juntta kidutti ja tapatti tuhansia pidätettyjä[6]. Armeijan, kansalliskaartin, poliisin, falangin ja puolisotilaallisten Ordenin ja Valkoisten soturien harjoittama terrori ei pystynyt kukistamaan sissejä. Poliittisen toiminnan voimakas polarisoituminen näkyi siinä, että junttaa vastusti aktiivisesti arkkipiispa don Romero, opiskelijoiden vallankumouseliitti ja sissijärjestöjä.

Romeron jälkeen tuli seuraava juntta, mikä vain kiihdytti sotaa. 22. tammikuuta 1980 mielenosoituksessa ammuttiin 24. Vuosina 1979–1981 hallituksen tukemat oikeistolaiset kuolemanpartiot tappoivat noin 30 000. Kuolemanpartioista ensimmäinen oli eliminointisota – antikommunistinen vapautusarmeija (Fuerzas Armadas de Liberación Anticomunista – Guerra de Eliminación; FALANGE) ja myöhempiä valkoisten sotureiden liitto (Unión Guerrera Blanca; UGB).

SisällissotaMuokkaa

Neljä vasemmistolaista liikettä perustivat tammikuussa 1980 Méxicossa Frente Farabundo Martí para la Liberación Nacionalin (FMLN), joka teki ensimmäisen suuremman hyökkäyksensä hallitusta vastaan 10. tammikuuta 1981. Yksi merkittävimpiä sisällissodan tapahtumia oli arkkipiispa Óscar Romeron murha kirkossaan 1980. Romeron hautajaisista tuli mielenosoittajien ja turvallisuusjoukkojen yhteenotto. Kun neljä yhdysvaltalaista nunnaa ja kaksi AIFLD:n avustustyöntekijä ammuttiin 1980, presidentti Jimmy Carter lopetti Yhdysvaltain sotilas- ja talousavun maan hallitukselle, mutta myönsi 10 miljoonaa dollaria lisää apua FMLN:n hyökkäyksen jälkeen.

Vuonna 1980 juntta valitsi presidentiksi maanpaosta palanneen vasemmistolaisen José Napoleón Duarten. Yhdysvalloissa presidentin vaihduttua Ronald Reaganiksi 1981, kierrätettiin hallinnossa dokumenttia "Communist Interference in El Salvador", jossa korostettiin Nicaraguan, Kuuban ja Neuvostoliiton tukea FMLN:lle, ja Yhdysvallat lisäsikin runsaasti tukeaan juntalle. Kongressi määräsi kuitenkin toimittamaan puolivuosittaisen raportin maan ihmisoikeustilanteesta.

 
Alfredo Cristiani

Duarte oli antikommunisti, ja Reaganin hallinto tuki häntä, ja rohkaisi häntä järjestämään demokraattiset vaalit 1982 hallituksen laillistamiseksi. Vasemmistopuolueet boikotoivat niitä ja väkivaltaisuuksissa kuoli muun muassa vaalipäivänä ainakin 40. Duarten kristillisdemokraatit saivat eniten paikkoja perustuslakia säätävään kokoukseen, mutta oikeistopuolueet ARENA ja PCN estivät Duarten jatkokauden. Armeijan hyväksymistä ehdokkaista valittiin Alfredo Cristianin johtama väliaikaishallitus, joka palveli 1984 vaaleihin asti, jotka Duarte voitti ARENA:n Roberto d'Aubuissonia vastaan, jonka epäiltiin sotkeutuneen arkkipiispa Romeron murhaan.

Vuonna 1982 sisällissodassa kuoli 60 ihmistä päivässä, sotilaat käyttivät siviilejä vastaan napalmia ja kemiallisia aseita[9].

Vuonna 1984 sissit kaappasivat presidentin tyttären ja pakottivat presidentin neuvotteluihin vastoin opposition ja armeijan halua. Kristillisdemokraatit saivat 33 paikkaa ja oikeistopuolueet ARENA 13 ja PCN 12 vuoden 1985 vaaleissa. Sissisota jatkui. Elokuussa 1987 Duarte neuvotteli rauhansopimuksesta, johon ei päästy.

Vuonna 1989 FMLN:n hyökkäykset kiihtyivät ja kohdistuivat muun muassa San Salvadorin rikkaampia asuinalueita vastaan. Presidentiksi valittiin ARENAn Alfredo Cristiani kyseenalaisella tavalla järjestetyissä vaaleissa. Sissit kuitenkin suostuivat rauhanneuvotteluihin. Hallitus tunnusti 1991 FMLN:n poliittiseksi puolueeksi ja se ja hallitus solmivat rauhansopimuksen samana vuonna. Hallitus myönsi 1993 armahduksen niille, joita YK:n tutkimuskomission tekemä selvitys syytti ihmisoikeusrikkomuksista.[2] Sisällissodassa arvioidaan kuolleen 70 000 henkeä.

RauhanaikaMuokkaa

ARENAn ehdokas Armando Calderon Sol valittiin presidentiksi 1994. FMLN paransi asemiaan 1997 parlamenttivaaleissa. ARENAn ehdokas Francisco Flores Pérez valittiin 1999 presidentiksi. Maaliskuun 2000 vaaleissa FMLN:sta tuli suurin puolue, mutta se ei saanut määräenemmistöä. Tammikuussa 2001 maa otti valuutakseen Yhdysvaltain dollarin, joka korvasi colónin.

21. tammikuuta 2001 7,6 richterin maanjäristys tappoi noin 1000 ihmistä. Sitä seurasi 500 jälkijäristystä ja tasan kuukauden myöhemmin toinen 6,6 richterin järistys, joka surmasi 300 lisää. Järistykset jättivät kuudenneksen väestöstä, suunnilleen miljoona henkeä kodittomiksi.

Maaliskuun 2003 vaaleissa FMLN voitti jälleen ja sai 31 paikkaa 84-paikkaisesta parlamentista. ARENA sai 29 ja liittoutui 14 paikkaa saaneen PCN:n kanssa.

Elokuussa 2003 Floresin hallinto lähetti 360 sotilasta Yhdysvaltain johtamaan koalitioon Irakin sotaan.

Maaliskuussa 2004 ARENAn ehdokas Tony Saca valittiin presidentiksi 57,71 %:lla äänistä.

Lokakuussa 2005 Ilamatepecin tulivuori (myös Santa Ana) purkautui ja muutamia päiviä myöhemmin maahan iski hurrikaani Stan.

Maaliskuussa 2006 El Salvador ratifioi ensimmäisen Väli-Amerikan maana CAFTA-vapaakauppasopimuksen Yhdysvaltojen kanssa. 12. maaliskuuta 2006 vaaleissa ARENA kesäsi 34 edustajaa ja FMLN 32.

Vuonna 2009 FMLN nousi tammikuun parlamenttivaaleissa maan suurimmaksi puolueeksi. Maaliskuun presidentinvaaleissa FMLN:n ehdokas Mauricio Funes valittiin maan presidentiksi[10]

LähteetMuokkaa

  • Elo, Jouko &; Pakkala, Jukka: Salvador: kansanmurhan päiväkirja, Helsinki: Tammi, 1982 ISBN 951-30-5701-1.
  • Virtanen, Rauli: Latinalainen Amerikka huomisen varjossa, Helsinki: Kirjayhtymä, 1979 ISBN 9512617285.

ViitteetMuokkaa

  1. Spanish Conquest El Salvador: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1988.
  2. a b c Timeline: El Salvador BBC news
  3. Elo & Pakkala 1982, s. 24–25.
  4. Elo & Pakkala 1982, s. 25.
  5. a b Virtanen 1979, s. 223.
  6. a b c d Virtanen 1979, s. 222
  7. Virtanen 1979, s. 233.
  8. Elo & Pakkala 1982, s. 26.
  9. Elo & Pakkala 1982, s. 32.
  10. The World Factbook: El Salvador CIA. (englanniksi)