Elävältä hautautuminen

(Ohjattu sivulta Elävältä hautaaminen)

Elävältä hautautuminen (teloitusmenetelmänä elävältä hautaaminen) tarkoittaa elossa olevan ihmisen tai eläimen hautautumista maan alle. Hautautuminen voi johtua tahattomasta onnettomuudesta tai inhimillisestä vahingosta jossa henkilön on luultu jo kuolleen. Elävänä hautaamista voidaan käyttää myös kidutus- tai teloituskeinona. Teloitus- tai kidutusmenetelmänä elävältä hautaaminen on psykologisessa mielessä erityisen paha, koska se laukaisee alkukantaisia pelkotiloja.[1]

Elävältä hautaaminen.

Elävältä haudatuksi tulemisen pelkoa sanotaan tafofobiaksi. Se oli Euroopassa ja Yhdysvalloissa yleistä 1700-luvun loppukymmeniltä noin ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Tunnettuja tafofoobikkoja olivat ainakin Frédéric Chopin, joka pyysi sydämensä irrotettavan hänen kuoltuaan, George Washington, Hans Christian Andersen ja Alfred Nobel, joista kaksi jälkimmäistä pyysivät valtimon avausta kuoleman jälkeen. Elävältä hautaamisen välttämiseksi perustettiin ns. kuolleiden sairaaloita, joissa vainajien mätänemistä tarkkailtiin kokovuorokautisesti ja joissa olleet ruumiit oli lupa haudata vasta, kun ne olivat runsaahkosti jo mädänneet. Joidenkin ruumiiden pikkuvarpaaseen kiinnitettiin laite, joka aiheutti hälytyksen, jos jalka selvästi liikahti. Lisäksi valmistettiin ja myytiin ns. turva-arkkuja eli hauta-arkkuja, joissa olevalla laitteella olisi voinut viestittää ulkomaailmalle olevansa vielä elossa. Näin ei tiettävästi kuitenkaan koskaan käynyt.[2] Se, että elävältä haudattu olisi tuollaisen ilmoituksen perusteella selvinnyt elossa, olisi ollut varmaan mahdotonta, koska vaikka hän olisikin vironnut niin pian hautaamisesta, että olisi pystynyt laitetta käyttämään, hän olisi varmaan kuollut hapenpuutteeseen ennen kuin hauta olisi ehditty avata. Joihinkin arkkuihin pantiin ase tai tappamaan riittävä määrä myrkkyä, jotta haudassa vironnut olisi voinut tehdä helpon itsemurhan. Joidenkin käsitysten mukaan tafofobia-aalto laantui 1800-luvun kolmannella neljänneksellä, mutta myöhemmistä lähteistä on päätelty tuo käsitys virheelliseksi.[2] Ranskan akatemia palkitsi tohtori Jostin, kun tämä oli keksinyt nännien nipistämiseen tarkoitetut pihdit, joilla voitiin osoittaa, ettei ruumis tunne enää mitään ja on siis kuollut.

Elävänä haudattu ajautuu tajuttomaan tilaan 2–4 minuutissa ja kuolee hapen puutteeseen 5–15 minuutissa. Joskus onnettomuuksissa hautautuneet ovat jääneet ilmataskuun ja selvinneet elossa joitain päiviä.[3]

Joitain ihmisiä on haudattu elävältä hetkeksi vapaaehtoisesti. Useimmiten he ovat vain halunneet tällä todistaa omaa kyvykkyyttään selvitä tästä hengenvaarallisesta tempusta. Pisimpään näin haudattuna ollut on suomalainen Veli-Matti Lehtikangas.

Esimerkkitapauksia muokkaa

Vestan neitsyitä saatettiin rangaista elävältä hautaamisella, mikäli nämä rikkoivat neitsyyslupauksensa.[4]

Nanjingin verilöylyn aikana japanilaiset hautasivat kiinalaisia siviilejä elävältä.[1]

Terroristijärjestö ISIS on väitetysti teloittanut vuonna 2014 jesidejä hautaamalla heitä elävältä.[5]

Lähteet muokkaa

  1. a b What is it like to be buried alive? the Guardian. 7.12.2011. Viitattu 23.8.2021. (englanniksi)
  2. a b Luomala, Minna: Elävältä hautaamisen pelko ja viktoriaaniset ”turva-arkut” Kalmistopiiri. 1.3.2017. Viitattu 2021-11-6.
  3. Christina Cala: Here's How Long You'll Survive If You Get Buried Alive Business Insider. Viitattu 23.8.2021. (englanniksi)
  4. Rooman naispapit omistautuivat uralleen Tiede. 23.3.2005. Viitattu 23.8.2021.
  5. Ahmed Rasheed: Exclusive: Iraq says Islamic State killed 500 Yazidis, buried some victims alive Reuters. 10.8.2014. Viitattu 23.8.2021. (englanniksi)
Tämä yhteiskuntaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.