Dingo

Australiassa ja Kaakkois-Aasiassa elävä suden alalaji
Tämä artikkeli kertoo eläimestä. Suomalaisesta rockyhtyeestä katso Dingo (yhtye). Muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.

Dingo eli australianvillikoira on Australiassa elävä villikoira. Sen katsotaan yleensä polveutuvan villiintyneistä kesykoirista, jotka esihistorialliset ihmiset toivat Australiaan. Dingon luokittelu on kuitenkin kiistanalaista, ja jotkut tutkijat pitävät dingoa suden alalajina Canis lupus dingo tai jopa omana lajinaan Canis dingo. Dingolle on myös eri määritelmiä: osa tutkijoista käyttää dingo-nimitystä pelkästään australialaisista villikoirista, kun taas osa luokittelee dingoiksi myös laulavan uudenguineankoiran kaltaisia kaakkoisaasialaisia villikoiria.

Dingo
Dingo444.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Koirat Canis
Laji: Susi lupus
Alalaji: Koira familiaris
Dingo-Distribution-Fleming-fi.svg
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Dingo Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Dingo Commonsissa

TaksonomiaMuokkaa

Kuvernööri Arthur Phillipin vuonna 1789 julkaisema piirros dingosta herätti eurooppalaisten eläintieteilijöiden huomion, ja vuonna 1792 Robert Kerr kuvasi dingon tieteelle nimellä Canis antarticus. Toiseksi vanhin nimi, Canis dingo Meyer, 1793, kuitenkin vakiintui käyttöön, ja ICZN hyväksyi sen dingon ensisijaiseksi nimeksi vuonna 1957.[1]

Dingon luokittelu on pitkään ollut kiistan aihe, ja eläintä on pidetty paitsi omana lajinaan Canis dingo, myös suden alalajina Canis lupus dingo ja koiran alalajina Canis familiaris dingo. Geenitutkimukset ovat kuitenkin todistaneet, että dingo polveutuu villiintyneistä kesykoirista.[1] Siksi dingo ei ansaitse laji- eikä alalajistatusta, vaan se on osa samaa taksonia kuin koira (Canis familiaris tai Canis lupus familiaris).[1][2]

Dingon määritelmäMuokkaa

Dingon määritelmästä ja siten myös levinneisyydestä on erilaisia näkökantoja. Suppeasti käsitettynä dingo viittaa vain Australiassa tavattaviin villikoiriin, jotka polveutuvat Australiaan noin 5000 vuotta sitten tuoduista koirista.[3][2]

Kaakkois-Aasiassa elää dingomaisia koiria, joita toisinaan pidetään dingoina.[3] Yksi tällainen on laulava uudenguineankoira, jota on joskus pidetty omana lajinaan Canis hallstromi.[4] Esimerkiksi Mammal Species of the World (2005) luokittelee laulavan uudenguineankoiran osaksi dingon alalajia (Canis lupus dingo).[5] Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) vuonna 2008 julkaisema arvio dingon (Canis lupus ssp. dingo) uhanalaisuudesta käyttää määritelmää, jonka mukaan puhtaita dingoja elää Australian lisäksi Thaimaassa. Lisäksi mahdollisia dingoja on saman arvion mukaan muun muassa Indonesiassa, Papua-Uudessa-Guineassa ja Filippiineillä.[6]

LevinneisyysMuokkaa

Dingo on peräisin Kaakkois-Aasiasta, ja se saapui Australiaan ihmisen mukana noin 5000 vuotta sitten.[2] Aasialaiset merimiehet todennäköisesti toivat sen tullessaan ja käyttivät dingoja apuna metsästyksessä leiriytyessään väliaikaisesti rannikolle. Dingo oli kilpailukykyisempi saalistaja kuin paikalliset pussieläinpedot ja levisi nopeasti koko mantereelle. Vain Tasmanian saarelle se ei päätynyt. Dingo on ympäristöönsä helposti sopeutuva laji, joka viihtyy kaikkialla, missä sillä on ruokaa ja vettä.

Dingokanta kasvoi 1950-luvulle asti, jonka jälkeen niiden määrän on arveltu pysyneen tasaisena.

ElintavatMuokkaa

Dingo muistuttaa ensimmäisiä koiria mutta käyttäytyy suden lailla. Dingot eivät hauku, vaan ulvovat kuten sudet. Ne myös elävät ja saalistavat laumana, ja koirista poiketen myös uros hoitaa pentuja. Kuten susilla, myös dingonaarailla on vain yksi lisääntymisaika vuodessa.[7]

LisääntyminenMuokkaa

Dingo synnyttää yhden pentueen vuodessa. Lauman johtajapari pysyttelee yhdessä koko elämänsä ja huolehtii lisääntymisestä. Lauman muut jäsenet auttavat pentujen hoitamisessa. Naaras synnyttää pentunsa maakolossa tai ontossa puunrungossa veden lähellä. Pentuja on 1–10. Kolmiviikkoisina pennut lähtevät pesästä ja tutustuvat lähiympäristöön. Ne ovat luonnostaan uteliaita, kulkevat pitkiäkin matkoja aikuisten mukana ja syövät vanhempien tuomaa kiinteää ravintoa. Pennut itsenäistyvät 4–8 kuukauden iässä. Jos joku muu naaras saa pentuja, johtajanaaras tappaa ne.

RavintoMuokkaa

Dingoilla on useita pyyntistrategioita. Menetelmä riippuu saaliin koosta. Suuri osa ravinnosta koostuu pienistä pussieläimistä ja jyrsijöistä, nykyään myös kaneista ja lampaan haaskoista. Dingojen määrä Australiassa kasvoi, kun sinne tuotiin lampaita ja kaneja, ja karjalle tehtiin vesikuoppia. Tämä aiheutti sen, että dingot hävittivät alkuperäisiä lajeja. Dingot ovat kuitenkin muutoin hyödyksi, sillä siellä missä on dingoja, on vähän kettuja ja kaneja, jotka ovat alueen vitsaus.

Risteytyminen koiran kanssaMuokkaa

Dingot risteytyvät koirien kanssa. Ellei risteytymistä saada rajoitettua, puhtaat dingot ovat kadonneet vuoteen 2100 mennessä.lähde? Dingoa on myös käytetty 1800-luvulla jalostukseen kahden paimenkoiran kanssa, josta on pitkän jalostuksen seurauksena kehittynyt koirarotu australiankarjakoira. Dingoon australiankarjakoiraa on risteytetty useita kertoja vielä 1900-luvullakin, joten dingon vaikutus on vahva rodussa.

Dingo ja ihminenMuokkaa

Suhtautuminen dingoon vaihtelee: sitä pidetään lampaiden tappajana ja sitä on vainottu pitkään. Vain suojelualueilla se saa elää rauhassa. Dingolauma elää noin 25 neliökilometrin laajuisella alueella, jota se puolustaa muilta laumoilta. Laumassa uroksilla on ylivalta naaraisiin, mutta johtajapari hallitsee muita alempiarvoisia lauman jäseniä. Jotkut Australian alkuasukasheimot pitivät dingoja lemmikkeinä, mutta nykyisin niitä pidetään harvoin seurakoirina.[7]

LähteetMuokkaa

  • Castelló, José R.: Canids of the World. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 2018. ISBN 978-0-691-18372-5. (englanniksi)

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Jackson, Stephen M. et al.: The Wayward Dog: Is the Australian native dog or Dingo a distinct species?. Zootaxa, 4.9.2017, 4317. vsk, nro 2, s. 201–224. Magnolia Press. doi:10.11646/zootaxa.4317.2.1. ISSN 1175-5334. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 1.7.2022. (englanniksi)
  2. a b c Castelló 2018, s. 109
  3. a b Allen, Benjamin L. et al.: A roadmap to meaningful dingo conservation. Canid Biology & Conservation, 2017, 20. vsk, nro 11, s. 45–56. ISSN 1478-2677. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 1.7.2022. (englanniksi)
  4. Corbett, Lawrence K.: The dingo: in Australia and Asia, s. 16. Ithaca: Comstock/Cornell, 1995. ISBN 0-8014-8264-X. (englanniksi)
  5. Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Canis lupus dingo Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Johns Hopkins University Press. Viitattu 1.7.2022. (englanniksi)
  6. Corbett, L.K.: Canis lupus ssp. dingo IUCN Red List of Threatened Species. Version 2009.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Arkistoitu 17.7.2009. Viitattu 1.7.2022. (englanniksi)
  7. a b Bruce Fogle: Suuri koirarotukirja. WSOY, 1995. ISBN 951-0-21773-5.