The Cure
The Cure on brittiläinen rockyhtye, joka perustettiin Crawleyssä, Sussexissa vuonna 1976. The Cure oli yksi niistä yhtyeistä, joka oli punkin jälkimainingeissa vaikuttamassa goottirockin syntymiseen. Goottityylin yleistyttyä 80-luvun puoleen väliin mennessä, yhtyeen musiikki oli muuttunut pois genrestä. Yhtyeen musiikki on yleensä melankolista, eksistentialistista ja psykedeelisvivahteista, Pornography -albumilla synkkää, maailmantuskaista ja ahdistunutta, mutta osa yhtyeen menestyskappaleista kuten "Hot Hot Hot" ja "Friday I'm in Love" ovat kevyitä ja iloisia popkappaleita.[1][2]
| The Cure | |
|---|---|
 The Cure esiintymässä Singaporessa vuonna 2007. |
|
| Tiedot | |
| Toiminnassa | 1976– |
| Tyylilaji |
post-punk goottirock alternative rock uusi aalto |
| Kotipaikka | Crawley, Englanti |
| Laulukieli | englanti |
| Jäsenet |
Robert Smith, laulu, kitara, koskettimet (1976–) |
| Entiset jäsenet |
Lol Tolhurst, rummut, koskettimet (1976–1989, 2011) |
| Levy-yhtiö |
Fiction Records |
| Aiheesta muualla | |
| www.thecure.com | |
Historia muokkaa
The Cure aloitti 1976 punkyhtyeenä nimeltä Malice. Vuotta myöhemmin yhtyeen nimi muuttui Easy Cureksi, mutta ensimmäisestä sanasta luovuttiin pari vuotta myöhemmin, koska se kuulosti yhtyeen jäsenten mielestä hieman vanhanaikaiselta ja hippivaikutteiselta. Robert Smith siirtyi laulajaksi Easy Curen Peter O'Toolen muutettua Israeliin kibbutsille. Easy Cure muuttui trioksi, kun kitaristi Pearl Thompson erosi yhtyeestä. Vuonna 1978 yhtye sai levytyssopimuksen saksalaiselta Hansa Records -yhtiöltä, mutta Robert Smith kieltäytyi, koska hän ei halunnut, että yhtyeestä tehdään kaupallista diskopop-yhtyettä, joita oli levy-yhtiöllä. Polydor-yhtiön Chris Parry huomasi yhtyeen ja teki yhtyeen kanssa sopimuksen Fiction levy-yhtiölle.lähde?
Robert Smith opiskeli nuoruudessaan ranskalaista kirjallisuutta lähde?, ja The Curen vuonna 1979 julkaisema ensisingle "Killing an Arab" perustuukin Albert Camus'n maineikkaaseen outsider-romaaniin Sivullinen. Kappaleen nimi ja sanoitukset ovat aiheuttanut ongelmia, sillä niiden on katsottu olevan rasistisia ja yhtyettä on syytetty arabivihamielisyydestä.[3] The Cure on joutunut ajoittain jopa kieltämään radioasemia soittamasta koko kappaletta.
The Curen debyyttialbumi Three Imaginary Boys julkaistiin toukokuussa vuonna 1979. Albumi sai positiivisen vastaanoton Britannian musiikkilehdissä. Myöhemmin samana vuonna ryhmä julkaisi singlet "Boys Don't Cry" ja "Jumping Someone Else's Train". Esikoisalbumin julkaisun jälkeen basisti Michael Dempsey lähti yhtyeestä hänen tilalleen tuli alkuvuodesta 1980 Simon Gallup.[2]
Samaan aikaan yhtyeeseen tuli uusi jäsen, kosketinsoittaja Mathieu Hartley. Yhtyeen toinen albumi Seventeen Seconds julkaistiin keväällä 1980. Kosketinsoittaja Hartleyn tulo yhtyeeseen muutti yhtyeen musiikkia kokeellisempaan suuntaan ja siihen tuli hitaita, synkkiä sävellyksiä. Hartley lähdi kokoonpanosta, ja yhtye julkaisi kolmannen albuminsa Faith vuonna 1981 ilman häntä.[2]
Yhtyeen neljäs albumi, Pornography, julkaistiin vuonna 1982. Robert Smith on kertonut kanavoineensa levyyn kaikki itsetuhoisimmat impulssinsa. Hän halusi luoda intensiivisimmän albumin ikinä. Prosessia vauhdittaakseen yhtye eli äänittämiseen vaaditut kolme viikkoa jätesäkeillä peitetyssä studiossa alkoholin ja LSD:n voimin.[1] Loppukesästä 1983 yhtyeessä oli tapahtunut miehistönvaihdoksia. Mukana olivat Smithin ja Tolhurstin lisäksi uusi rumpali Andy Anderson ja basisti Phil Thornalley. Uudistunut yhtye julkaisi albumin The Top vuonna 1984. [2]
Vuoden 1985 alussa Thornalley erosi yhtyeestä, ja Gallup palasi bassoon. The Cure uudisti kokoonpanoaan rumpali Boris Williamsilla ja kitaristi Porl Thompsonilla. Myöhemmin samana vuonna julkaistiin The Head on the Door, jota pidetään pop-suuntautuneimpana yhtyeen albumeista. Seuraava albumi, Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me, julkaistiin vuonna 1987.[2]
Yhtye erotti Tolhurstin alkuvuodesta 1988, ja hänen tilalleen tuli Psychedelic Fursin kosketinsoittaja Roger O'Donnell. Keväällä 1989 julkaistu yhtyeen kahdeksas albumi Disintegration oli melankolisempi kuin edeltäjänsä. Se nousi nopeasti listoille, kolmannelle sijalle Britanniassa ja 14:nnelle Yhdysvalloissa. Levyn julkaisua seuranneella kiertueella O'Donnell erosi yhtyeestä ja tilalle tuli Perry Bamonte. Keväällä 1992 yhtye julkaisi albumin Wish. Kiertueelta tallennettiin Detroitin konsertti, joka julkaistiin elokuvana Show ja kahtena albumina Show ja Paris. Elokuva ja albumit julkaistiin vuonna 1993.[1][2]
Thompson erosi yhtyeestä vuonna 1993 liittyäkseen Jimmy Pagen ja Robert Plantin yhtyeeseen. Sen jälkeen O'Donnell palasi kosketinsoittajaksi ja Bamonte vaihtoi syntetisaattorin kitaraan. Yhtye aloitti seuraavan albumin tekemisen, mutta rumpali Boris Williams erosi yhtyeestä ennen kuin sitä alettiin nauhoittaa. Jason Cooper liittyi yhtyeeseen, ja albumi Wild Mood Swings julkaistiin viimein vuonna 1996.[3]
Vuonna 2000 ilmestynyt Bloodflowers jatkoi Pornographyn ja Disintegrationin synkkää linjaa. Albumi oli Grammy ehdokkaana sarjassa "Best Alternative Music Album". [4][2][1] 2010-luvulla yhtye on julkaissut kaksi levyä, The Cure (2004) ja 4:13 (2008).[2] Vuonna 2019 yhtye pääsi Rock and Roll Hall of Fameen.[5][6]
Elokuussa 2021 basisti Simon Gallup kertoi jättäneensä yhtyeen.[8]
Vaikutus muokkaa
Suomalainen erityisesti PMMP:n säveltäjänä tunnettu muusikko Jori Sjöroos on saanut paljon vaikutteita The Curelta.[9] Kuudes Tunti -yhtye 1980-luvun alussa otti saksofonisti Kimmo Helistön mukaan vaikutteita Pornography-levyn aikaisesta The Curesta. [10]
Esiintymiset Suomessa muokkaa
The Cure on esiintynyt Suomessa vuonna 1985 Ruisrockissa, 1992 Helsingin jäähallissa, 1996 Provinssirockissa, 2016 Hartwall Arenalla sekä Flow-festivaalissa vuonna 2019.[11][12] 2022 Helsingin jäähallissa.
Musiikilliset vaikutteet muokkaa
The Curein jäsenten varhaisia vaikuttajia olivat Jimi Hendrix,[13] Nick Drake[13] the Beatles,[14] David Bowie, Pink Floyd, the Stranglers,[15] Elvis Costello, post-punk -yhtyeet, kuten Siouxsie and the Banshees,[16] Joy Division ja Echo & the Bunnymen, ja 1970-luvun punk -yhtyeet, kuten the Clash.[13]
Jäsenet muokkaa
Nykyiset muokkaa
- Robert Smith – laulu, kitara, koskettimet (1976–)
- Jason Cooper – rummut (1995–)
- Roger O'Donnell – koskettimet (1987–1989), (1995–2005) sekä (2011–)
Entiset muokkaa
- Laurence ”Lol” Tolhurst – rummut, koskettimet (1976–1982), (1982–1989) sekä (2011)
- Michael Dempsey – basso (1976–1979)
- Matthieu Hartley – koskettimet (1979–1980)
- Phil Thornalley – basso (1983–1984)
- Andy Anderson – rummut (1983–1984)
- Boris Williams – rummut (1984–1994)
- Perry Bamonte – kitara, koskettimet (1990–2005)
- Porl Thompson – kitara, koskettimet, saksofoni (1976–1978) sekä (1984–1993, 2005–2009)
- Simon Gallup – basso (1979–1982) sekä (1985–2021)
Tuotanto muokkaa
Studioalbumit muokkaa
- Three Imaginary Boys (1979)
- Boys Don't Cry (1980)
- Seventeen Seconds (1980)
- Faith (1981)
- Pornography (1982)
- The Top (1984)
- The Head on the Door (1985)
- Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987)
- Disintegration (1989)
- Wish (1992)
- Wild Mood Swings (1996)
- Bloodflowers (2000)
- The Cure (2004)
- 4:13 Dream (2008)
Livealbumit muokkaa
- Concert - The Cure live (1984)
- Entreat (1989)
- Show (1993)
- Paris (1993)
EP:t muokkaa
- Half an Octupuss & Quadpus (1985 & 1986)
- Sideshow (1993)
- Lost Wishes (1993)
- Five Swing Live (1997)
- 4Play (2006)
- From Festival 2005 (2006)
- Hypnagogic States (2008)
Kokoelmat muokkaa
- Happily Ever After (1981)
- Japanese Whispers (1983)
- Standing on a Beach (1986)
- Mixed Up (1990)
- Galore (1997)
- Greatest Hits (2001)
- Join the Dots: B-Sides and Rarities, 1978-2001 (2004)
VHS muokkaa
- The Cure in Japan (1984)
- Staring at the Sea: The Images (1986)
- The Cure in Orange (1987)
- Picture Show (1991)
- Play Out (1992)
- Show (1993)
- Galore (1997)
- Greatest Hits (2001)
- Trilogy (2003)
DVD muokkaa
- Greatest Hits (2001)
- Trilogy (2003)
- Festival 2005 (2006)
Deluxe Edition -uudelleenjulkaisut muokkaa
- Three Imaginary Boys (2004)
- Seventeen Seconds (2005)
- Faith (2005)
- Pornography (2005)
- The Top (2006)
- The Head on the Door (2006)
- Kiss Me Kiss Me Kiss Me (2006)
- Disintegration (2010)
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d Samuli Knuuti: Kaikki rakastavat Robertia Rumba.fi. Viitattu 29.9.2019.
- ↑ a b c d e f g h The Cure. Biography & History AllMusic. Viitattu 29.9.2019. (englanniksi)
- ↑ a b Killing an Arab: The Cure try to reclaim their most controversial single newstatesman.com. Viitattu 29.9.2019. (englanniksi)
- ↑ Cure GRAMMY.com. 4.6.2019. Viitattu 29.9.2019. (englanniksi)
- ↑ Rock & Roll Hall of Fame - 2019 Inductees rockhall.com. Viitattu 29.9.2019.
- ↑ Ari Korpi: Kaikkien punaisella matolla tehtyjen haastattelujen äiti ja isä: The Curen Robert Smith Rumba.fi. Viitattu 29.9.2019.
- ↑ Konserttiarvostelu: The Cure soitti 29 kappaletta ja esiintyi hellyttävästi Helsingin Sanomat. 12.8.2019. Viitattu 29.9.2019.
- ↑ Anssi Eriksson: Muutoksia The Curen riveissä soundi.fi. 15.8.2021. Viitattu 15.8.2021.
- ↑ Jori Sjöroos City. Viitattu 7.5.2021.
- ↑ Kuudes tunti facebook.com.
- ↑ Brittiyhtye The Cure tulee Suomeen 20 vuoden tauon jälkeen Helsingin Sanomat. 23.11.2015. Viitattu 29.9.2019.
- ↑ Arto Mäenpää: Flow Festival kokosi viikonloppuna Suvilahteen 83 000 kävijää KaaosZine. 12.8.2019. Viitattu 29.9.2019.
- ↑ a b c "Hi 5". Rolling Stone Australia. 12-1993.
- ↑ "Black Celebration". CMJ New Music Report. 27-12-1999
- ↑ Staff. "The Gothfather", Guitar World, 06-1996.
- ↑ Oldham, James (08-2004). "Siamese Twins – The Cure and the Banshees". Uncut. No. 87. p. 60.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Cure Wikimedia Commonsissa
| Studioalbumit | |
|---|---|
| Livealbumit | |
| EP:t | |
| Kokoelmat | |
| Videografia |