Avaa päävalikko

Charles Stewart Parnell

Charles Stewart Parnell photograph.jpg

Charles Stewart Parnell (27. kesäkuuta 1846 Avondale, Wicklow’n kreivikunta, Irlanti6. lokakuuta 1891 Brighton, Iso-Britannia)[1] oli irlantilainen poliitikko, joka johti vuosina 1875–1891 Ison-Britannian parlamentissa kamppailua Irlannin itsehallinnon eli niin sanotun home rulen puolesta. Hän kannatti myös maareformia Irlannissa ja johti vuosina 1879–1881 toiminutta Irlannin maaliittoa. Parnell perusti parlamenttiin Irlantilaisen puolueen ja toimi sen johtajana. Puolue jakautui vuonna 1890 kahtia Parnellia koskeneen kiusallisen avioeroskandaalin seurauksena.

Elämä ja uraMuokkaa

TaustaMuokkaa

Parnellin suku oli Pohjois-Irlannin protestantteja ja tullut Englannista 1600-luvun jälkipuoliskolla.[2] Suku oli useimmista Irlannin protestanttisista maanomistajasuvuista poiketen varsin brittiläisvastainen.[1] Parnellin isoisoisä Sir John Parnell oli toiminut Irlannin valtiovarainministerinä 1700-luvun lopussa ja vastustanut voimakkaasti Irlannin ja Ison-Britannian unionin muodostamista. Hänen isosetänsä, whig-poliitikko paroni Henry Parnell oli toiminut 1830-luvulla eri ministerintehtävissä Ison-Britannian hallituksessa. Hänen äitinsä isä oli yhdysvaltalainen kommodori Charles Stewart, joka oli taistellut brittejä vastaan vuoden 1812 sodassa.[2][3] Parnell kävi koulunsa Englannissa ja opiskeli Cambridgen yliopistossa, josta hänet kuitenkin erotettiin vuonna 1869 vähäisen kuririkkomuksen vuoksi.[1]

Nousu home rule -liikkeen johtoonMuokkaa

Parnell liittyi Isaac Buttin vuonna 1870 perustamaan Home Rule League -puolueeseen, joka kamppaili Irlannin itsehallinnon puolesta ja onnistui sosiaalisesta konservatiivisuudestaan huolimatta vetoamaan pääosaan Irlannin äänestäjäkunnasta. Puolue sai vuoden 1874 vaaleissa 56 edustajaa Lontoon parlamenttiin.[1] Parnell valittiin parlamenttiin ensi kerran huhtikuussa 1875 Meathista. Hänen esiintymistaitonsa ja poliittinen lahjakkuutensa tulivat nopeasti ilmi. Buttin yritykset vedota parlamentin enemmistöön olivat hänen mielestään tehottomia, joten vuodesta 1877 alkaen hän omaksui yhdessä Joseph Biggarin kanssa uuden taktiikan: he ryhtyivät systemaattisella jarrutuksella häiritsemään tärkeiden lakiesitysten käsittelyä vetääkseen huomion Irlannin kysymykseen. Parnell valittiin syyskuussa 1877 Home Rule Confederation of Great Britain -järjestön puheenjohtajaksi ja hänestä oli näin tullut vain 31-vuotiaana Irlannin näkyvin poliitikko.[1][2] Hän käytännössä syrjäytti Buttin home rule -puolueen parlamenttiryhmän johdosta vuonna 1878. Buttin kuoltua seuraavana keväänä Parnellin katsottiin olevan puolueen kiistaton johtaja. Virallisesti hänet valittiin parlamenttiryhmän johtoon vasta huhtikuussa 1880. Tuon vuoden vaaleissa hänet valittiin parlamenttiin kolmesta eri vaalipiiristä, joista hän asettui edustamaan Corkia.[2]

Parnell suostui ryhtymään myös Michael Davittin vuonna 1879 perustaman Irlannin maaliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, vaikka monet hänen puolueessaan kauhistelivat maaliiton harjoittamaa suurmaanomistajien vastaista agitaatiota.[1] Irlannissa tapahtui niin sanottu ”uusi suunnanmuutos” (new departure), kun nationalistit yhdistivät feeniläisten vallankumouksellisuuden ja Parnellin linjan, johon kuului toisaalta maakysymystä koskenut agitaatio ja toisaalta jarrutuspolitiikka parlamentissa.[1][2] Sen sijaan Parnell ei hyväksynyt ajatusta, että Irlannin edustajat vetäytyisivät parlamentista painostustoimenpiteenä.[1] Talvella 1879–1880 Yhdysvaltoihin tekemällään suurella kiertomatkalla Parnell varmisti myös amerikanirlantilaisten tuen itselleen. Häneen viitattiin jo nimellä ”Irlannin kruunaamaton kuningas”.[2]

Vuosien 1880–1882 kuohuntaMuokkaa

Kun parlamentin ylähuone vuonna 1880 hylkäsi erään maltillisen lakiesityksen maareformista Irlannissa, Parnell käynnisti uuden valtavan agitaatiokampanjan, jonka aikana hän onnistui voittamaan puolelleen myös pääosan Irlannin katolista papistoa.[1] Ainoastaan piispat eivät tukeneet häntä. Syyskuussa 1880 Parnell piti Ennisissä järjestetyssä kansankokouksessa puheen, jossa hän kehotti eristämään painostustoimena häädettyjen maanvuokraajien tilalle asettuneet vuokralaiset sekä häätöjä toteuttaneet tilanhoitajat ”kuin spitaaliset entisaikaan”. Puhe innoitti sittemmin maaliiton kuuluisaan kampanjaan tilanhoitaja Charles Boycottia vastaan, mikä johti käsitteen boikotti syntymiseen.[2] Samaan aikaan Parnellin johtama jarrutus parlamentissa johti siihen, että 36 irlantilaista edustajaa erotettiin määräajaksi.[1]

William Gladstonen liberaalihallitus sääti vuonna 1881 maanvuokraajien asemaa helpottaneen Land Act -lain, joka kielsi laittomat häädöt ja jonka mukaan oikeusistuimien oli määrättävä ”kohtuulliset” enimmäisvuokrat. Lain säätämiseen ja sisältöön vaikutti irlantilaisten voimakas painostus. Saavutus oli merkittävä, mutta monet maaliiton kannattajat pitivät lakia riittämättömänä. Parnell suositti koettelemaan lain soveltamista käytännössä viemällä vuokrariitoja maaoikeuden käsiteltäväksi, mutta jatkoi samalla myös jyrkkäsävyistä agitointiaan. Hänet pidätettiin 13. lokakuuta 1881 neljä päivää aiemmin Wexfordissa pitämänsä aggressiivisen puheen vuoksi ja passitettiin eräiden muiden maaliiton johtajien kanssa Kilnmainhamin vankilaan Dublinissa. Lisäksi Gladstonen hallitus lakkautti Irlannin maaliiton toiminnan.[1][3][2]

Maaliiton lakkautus synnytti Irlannissa toistuvia väkivallanpurkauksia. Pian hallitus vakuuttui siitä, että Parnellia tarvittiin järjestyksen palauttamiseen. Keväällä 1882 hän neuvotteli home rule -puolueen parlamenttiedustajan, kapteeni William O’Shean välityksellä Kilmainhamin sopimuksena tunnetun salaisen sopimuksen Gladstonen hallituksen kanssa. Sopimuksen mukaan hallitus vapauttaisi Parnellin sekä täydentäisi Land Act -lakia lisäyksellä, joka vapauttaisi häädetyt maanvuokraajat maksamattomien vuokrien maksamisesta (Arrears Act). Vastineeksi Parnell lupasi käyttää vaikutusvaltaansa Irlannin olojen rauhoittamiseen sekä peruuttaa maaliiton aiemman julistuksen, jossa vaadittiin kaikkia maanvuokraajia pidättäytymään vuokrien maksusta (No Rent Manifesto). Parnell vapautui 2. toukokuuta 1882.[2][1]

Neljä päivää Parnellin vapautumisen jälkeen Invincibles-niminen nationalistinen terroristiryhmä suoritti Dublinissa niin sanotut Phoenix Parkin murhat puukottamalla kuoliaiksi Irlannin asioiden ministeri lordi Frederick Cavendishin ja hänen apulaisensa Thomas Henry Burken. Tapaus näytti aluksi romuttavan Parnellin tekemän sopimuksen. Murhan synnyttämä kumouksellisen väkivallan vastainen reaktio kääntyi kuitenkin hänen edukseen, sillä se auttoi häntä taltuttamaan Irlannin ääriliikkeiden toiminnan. Parnell, Davitt ja John Dillon antoivat välittömästi julistuksen, jossa he tuomitsivat murhan. Parnell pyrki nyt muuttamaan maaliiton agitaatiotoiminnan home rule -puolueen parlamentaarista toimintaa tukevaksi liikkeeksi. Hän onnistui luomaan maaliiton seuraajaksi uuden Kansallisen liiton, joka soveltui tähän tarkoitukseen, mutta sai samalla taakseen maaliiton vanhan kannattajakunnan.[2][3][1] Davitt vastusti tätä kehitystä, mutta hänen radikaalisiipensä vaikutusvalta heikkeni murhien seurauksena.[3] Gladstonen lupaama Arrears Act astui voimaan heinäkuussa 1882, mutta Phoenix Parkin murhien Englannissa herättämän vastareaktion vuoksi liberaalipuolue ei halunnut toistaiseksi jatkaa yhteistyötä Parnellin kanssa ja palasi aiempaan politiikkaansa Irlannin suhteen.[2]

Poliittista taktikointia parlamentissaMuokkaa

Kilmainhamin sopimuksen myötä vallankumouksellinen toiminta Irlannissa hiljeni ja Parnellin johtava asema säilyi horjumattomana. Vuoden 1884 äänioikeusuudistus lisäsi entisestään hänen puolueensa edustusta parlamentissa.[1] Yhdessä konservatiivien kanssa Parnellin Irlantilainen puolue kaatoi kesäkuussa 1885 liberaalien hallituksen. Marraskuun 1885 parlamenttivaaleissa Parnell antoi julistuksen, jossa hän kehotti Englannissa asuvia irlantilaisia äänestämään mieluummin konservatiivien kuin liberaalien ehdokkaita. Taktiikan tarkoituksena oli varmistaa Englannin pääpuolueiden tasavahva kannatus, jolloin Parnellin oma puolue saisi vaa’ankieliaseman. Tavoite toteutui Irlantilaisen puolueen saadessa 86 edustajaa. Puolueen edustajat tukivat aluksi uutta konservatiivihallitusta, mutta kun hallitus kiristi toimia Irlannissa, Parnell siirsi tukensa takaisin Gladstonelle, joka pääsi näin helmikuussa 1886 palaamaan pääministeriksi.[2][1]

Gladstonen hallitus oli nyt riippuvainen irlantilaisten tuesta, ja lupasi siksi säätää lain Irlannin itsehallinnosta. Hallitus antoi ensimmäisen home rule -lakiesityksen huhtikuussa 1886, ja Parnell sitoutui tukemaan sitä. Esitys kuitenkin ajoi Englannin liberaalit sisäiseen hajaannukseen ja parlamentin alahuone hylkäsi lakiesityksen kesäkuussa selvällä enemmistöllä. Seuraavana vuonna pääministeriksi palasi Irlannin itsehallintoa vastustanut konservatiivi Robert Salisbury. Parnell vetäytyi osin syrjään politiikasta sekä terveyssyistä että asemansa hankaloitumisen vuoksi. Irlantilainen puolue liittoutui nyt oppositiojohtaja Gladstonen kanssa, ja joutui siksi luopumaan aiemmasta jarrutustaktiikastaan. Parnell pysyi myös sivussa William O’Brienin Irlannissa vuonna 1886 käynnistämästä uudesta kansanliikkeestä (plan of campaign), jossa maanvuokraajia kehotettiin maksamaan vain itse kohtuulliseksi katsomansa vuokrasumma.[1][2][3]

Parnell joutui keskelle uutta kohua, kun The Times julkaisi 18. huhtikuuta 1887 jäljennöksen hänen kirjoittamakseen väitetystä kirjeestä, jossa hän olisi hyväksynyt viisi vuotta aiemmat Phoenix Parkin murhat. Parnell tuomitsi kirjeen väärennökseksi. Tapausta tutki syyskuusta 1888 helmikuuhun 1889 erityinen tutkintakomitea. Vuonna 1889 Richard Pigott -niminen irlantilainen toimittaja tunnusti komitealle tehneensä väärennöksen. Parnellin maineen puhdistuminen vahvisti hänen asemaansa, sillä Englannin liberaalit alkoivat nyt nähdä hänet vääryyttä kärsineenä marttyyrina.[1][2]

Avioeroskandaali ja kuolemaMuokkaa

 
Katharine O’Shea

Parnellin poliittinen ura romuttui hänen yksityiselämäänsä koskeneen kiusallisen skandaalin seurauksena. Hänellä oli vuodesta 1880 alkaen ollut suhde edellä mainitun puoluetoverinsa William O’Shean vaimoon Katharineen. Vuonna 1886 hän oli joutunut hyväksymään O’Shean asettumisen home rule -puolueen ehdokkaaksi Galwayn täytevaaleissa, vaikka O’Shea ei suostunut sitoutumaan puolueen linjaan. Salainen suhde tuli ilmi, kun kapteeni O’Shea jätti jouluaattona 1889 avioerohakemuksen, jonka perusteeksi hän ilmoitti vaimonsa uskottomuuden Parnellin kanssa. Vaikka puolueen sisäpiiri oli tiennyt suhteesta, se tuli yllätyksenä suurelle yleisölle. Monet arvelivat O’Shean avioerojutun olevan home rulen vastustajien poliittinen salajuoni. Tämä ei ollutkaan mahdotonta, sillä O’Shean tiedettiin olevan Joseph Chamberlainin liittolainen, jonka kanssa Parnell oli aiemmin torjunut poliittisen yhteistyön. Katharine O’Shea ei kiistänyt oikeudessa uskottomuusväitettä, ja avioero myönnettiin 17. marraskuuta 1890.[1]

Irlantilaiset olivat valmiita yhä tukemaan Parnellia, mutta Englannissa poliittisesti vaikutusvaltaiset herätysliikkeiden kannattajat ja vapaakirkolliset kääntyivät häntä vastaan niin vihamielisesti, että se muodostui ongelmaksi Gladstonelle. Näytti siltä, että Irlantilaiselle puolueelle välttämätön yhteistyö liberaalien kanssa katkeaisi, jos Parnell jatkaisi puolueen johdossa. Parnell ei halunnut väistyä ja 25. marraskuuta puoluekokous vahvistikin hänen asemansa. Kun pian tuli tieto Gladstonen kirjeestä, jossa hän ilmoitti että joko hänen tai Parnellin olisi lähdettävä, asia nousi heti uudelleen esille. Katkeran kiistan jälkeen Irlantilaisen puolueen parlamenttiryhmä hajosi 6. joulukuuta kahtia: 44 edustajan enemmistö marssi ulos neuvotteluista ja perusti oman ryhmänsä, 26 edustajan vähemmistön jäädessä Parnellin tueksi.[2][1] Yritykset sovitella hajaannusta helmikuussa 1891 kariutuivat.[2]

Jyrkät feeniläiset tukivat edelleen Parnellia, mutta katolinen kirkko kääntyi nyt avoimesti häntä vastaan. Hänen avioliittonsa Katharine O’Shean kanssa kesäkuussa 1891 pahensi tilannetta. Parnell läheni vallankumouksellisia ja vieroitti samalla itsensä aiemman kannattajakuntansa pääosasta. Vuonna 1891 käytiin useita täytevaaleihin liittyneitä katkeria vaalikampanjoita, jotka päättyivät Parnellin tukijoiden tappioihin. Parnellin kampanjointi keskeytyi, kun hän yllättäen kuoli vaimonsa kotona Brightonissa lokakuussa 1891. Hänet haudattiin näyttävin menoin Glasnevinin hautausmaalle Dubliniin.[1][2] Parnellin kannattajat eli niin sanotut parnelliitit jatkoivat hänen kuoltuaankin toimintaa omana puolueenaan. Irlantilaisen puolueen hajaannus jatkui vuoteen 1900, jolloin eri ryhmät saivat sovittua yhdistymisestä.[2]

MuistaminenMuokkaa

 
Augustus Saint-Gaudensin veistämä Parnellin muistomerkki Dublinissa.

Dublinin O’Connell Streetin pohjoispäähän pystytettiin vuonna 1911 Parnellin muistomerkki.

Parnellin kuva oli vuosina 1996–2002 käytössä olleessa sadan Irlannin punnan setelissä.

Suomessa toimii Restelin omistama pubiketju Parnell’s Irish pub, jonka logossa on Charles Parnellin kuva.

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Conor Cruie O’Brien: Charles Stewart Parnell (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 20.4.2014.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Nordisk familjebok (1915), s. 136–139 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 20.4.2014.
  3. a b c d e Risto Kari: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot 2, s. 182–183. Tammi. Helsinki 2001.

Aiheesta muuallaMuokkaa