Bruno Pontecorvo
Bruno Pontecorvo, ven. Бру́но Макси́мович Понтеко́рво, Bruno Maksimovich Pontekorvo (22. elokuuta 1913 – 24. syyskuuta 1993) oli italialainen ydinfyysikko. Hän oli Enrico Fermin avustaja. Pontecorvo osallistui Yhdysvaltojen ydinaseprojektiin eli Manhattan-projektiin.
Sodan jälkeen Pontecorvo työskenteli vuodesta 1949 Britannian ydintutkimuslaitoksessa Hartwellissa, lähellä Oxfordia[1]. Pontecorvo oli saanut Britannian kansalaisuuden vuonna 1948.[1]
Loikkaus Neuvostoliittoon muokkaa
Pontecorvo oli perheensä kanssa lomalla Italiassa, mistä hän oli perheensä kanssa matkustanut SAS:n lennolla Tukholmaan 1.syyskuuta 1950. Pontecorvo oli naimisissa ruotsalaissyntyisen Marianne Nordblomin kanssa ja heillä oli kolme poikaa[2].
Pontecorvo matkusti perheineen 2. syyskuuta Aeron lennolla Bromman lentoasemalta Malmin lentoasemalle [3]. Samalla lennolla matkusti kansanedustaja Johannes Virolainen. Perhe jatkoi matkaa bussilla Helsingin keskustaan. Matkustajina olivat myös Johannes Virolainen ja tämän puoliso Kaarina, joka oli tullut häntä vastaan Malmilla. Ruotsalaisen teatterin kulmalla Pontecorvo perheineen jäi pois bussista. Perhe lähti kahden tuntemattoman miehen kanssa klo 15.00 kohti Aeron toimistoa, joka sijaitsi Kalevankadulla. Mannerheimintien taksitolpalta perhe otti taksin, jolla he matkustivat Neuvostoliiton vuokra-alueelle Porkkalaan. Porkkalan rajalla vastassa oli kaksi neuvostovalmisteista Zim-autoa kuljettajineen, jotka veivät perheen rajan yli.[4]
Lokakuussa tuli tieto Pontecorvon loikkauksesta Neuvostoliittoon länsimaalaisten sanomalehtien kautta[2].Tapaus nostatti varsinkin länsimaissa suuren kohun [5]. Britannian viranomaiset pyysivät Suojelupoliisin apua Pontecorvon loikkauksessa, joka jäi kuitenkin selvittämättä [2]. Kansainväliset lehdet väittivät, että Johannes Virolainen olisi avustanut Pontecorvoa loikkauksessa. Virolainen joutui vakuuttamaan kansainväliselle lehdistölle, ettei hänellä ollut mitään tekemistä tapauksen kanssa eikä mitään tietoa Pontecorvon liikkeistä.[3]
Maaliskuussa 1955 Neuvostoliiton Tiedeakatemian talossa Moskovassa Bruno Pontecorvo astui kansainvälisen lehdistön eteen kädessään Neuvostoliiton passi. Pontecorvosta oli tullut Neuvostoliiton kansalainen vuonna 1952 [4]. Hän liittyi Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen vuonna 1955. Hänestä tuli Neuvostoliiton Tiedeakatemian jäsen vuonna 1958 [1]. Vuonna Vuonna 1963 Pontecorvo sai Leninin palkinnon.[6] Vuonna 1967 Pontecorvo nimitettiin Baikonurin avaruuskeskuksen toiseksi johtajaksi.[7]
Synnyinmaassaan Italiassa Pontecorvo kävi ensimmäistä kertaa loikkauksen jälkeen vuonna 1978 ydinfyysikkojen kansainvälisessä kokouksessa Roomassa.[8] [9] Myöhemmin Pontecorvo työskenteli Dubnan ydintutkimuskeskuksessa, jossa hänen ilmoitettiin kuolleen.[10]
Lähteet muokkaa
- Pavel & Anatoli Sudoplatov: Stalinin erikoistehtävissä - kiusallisen todistajan muistelmat (toim. Jerrold L. & Leona P. Schecter, alkuteos: Special Tasks. The Memoirs of an Unwanted Witness - A Soviet Spymaster). WSOY, Juva, 1994. Suom. Kari Klemelä. ISBN 951-0-19584-7.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c HS 28.09.1993 HS Aikakone. Viitattu 28.12.2022.
- ↑ a b c HS 10.10.1993 HS Aikakone. Viitattu 27.12.2022.
- ↑ a b Johannes Virolainen: Kuvat kulkevat, s. 69–70. Helsinki: Otava, 1994.
- ↑ a b HS 10.10.1993 HS Aikakone. Viitattu 27.12.2022.
- ↑ Virolainen 1994, s. 70-71
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1964, s. 33. Helsinki: Otava, 1963.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1968, s. 54. Helsinki: Otava, 1967.
- ↑ HS 25.08.1978 HS Aikakone. Viitattu 27.12.2022.
- ↑ HS 06.09.1978 HS Aikakone. Viitattu 27.12.2022.
- ↑ Virolainen 1994, s. 69.