Avaa päävalikko

Neljän vallan sopimus Berliinistä tai lyhemmin Berliinin sopimus oli neljän toisen maailmansodan aikaisen liittoutuneen valtion 3. syyskuuta 1971 tekemä sopimus Berliinin kansainvälisestä asemasta sekä lähinnä Länsi-Berliinin ja Saksan liittotasavallan välisistä liikenneyhteyksistä.[1] Sen allekirjoittivat Ison-Britannian, Neuvostoliiton, Ranskan ja Yhdysvaltojen Berliinissä toimineet suurlähettiläät, ja se tuli voimaan 3. kesäkuuta 1972. Sopimus ei ollut rauhansopimus, eikä sitä edellytetty muodollisesti ratifioitavan.

Sisällysluettelo

TaustaMuokkaa

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 voittajavaltiot, Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska jakoivat Saksan miehitysvyöhykkeisiin. Vaikka Berliini, Saksan pääkaupunki, sijaitsi keskellä Neuvostoliiton miehitysvyöhykettä, se jaettiin erikseen samojen voittajavaltioiden kesken. Varsin pian kuitenkin näiden voittajavaltioiden eli sodanaikaisten liittoutuneiden välille syntyi vakavia erimielisyyksiä, ja niiden välinen kylmä sota johti lopulta Saksan ja samalla Berliinin kahtiajakoon. Neuvostoliiton vyöhykettä Berliinissä alettiin sanoa Itä-Berliiniksi, kolmea muuta vyöhykettä yhteisesti Länsi-Berliiniksi.

Vuonna 1949 Saksa jakautui kahteen valtioon, Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeestä muodostettuun Saksan demokraattiseen tasavaltaan (DDR, Itä-Saksa) sekä kolmen muun voittajavallan miehitysvyöhykkeistä muodostettuun Saksan liittotasavaltaan (Länsi-Saksa). Sen enempää Itä- kuin Länsi-Berliinikään ei aluksi kuulunut kumpaankaan valtioon[2] vaan ne olivat edelleen miehittäjä­valtioiden hallinnassa. Varsin pian kuitenkin Saksan demokraattinen tasavalta otti Itä-Berliinin hallintaansa ja teki siitä pääkaupunkinsa. Vuodesta 1952 lähtien se oli samalla yksi Itä-Saksan 15 piirikunnasta.[3] Länsi-Berliini taas liittyi erillisestä sijainnistaan huolimatta läheisesti Saksan liitto­tasa­valtaan, vaikka kansainvälisesti sitä ei tunnustettu siihen kuuluvaksi. Liitto­tasavallan vuonna 1950 vahvistetun perustus­lain mukaan se kuitenkin oli yksi sen osavaltioista.[4] Liikenne Länsi- ja Itä-Berliinin välillä oli aluksi pitkään melko esteetöntä, mutta vuonna 1961 ne erotettiin toisistaan Berliinin muurilla.[1]

Berliinin oikeudellinen statuskin oli kiistan­alainen. Länsi­liittoutuneiden tulkinnan mukaan koko Berliinissä ylintä valtaa käyttivät neljä miehitys­valtaa eikä kumpikaan Saksa. Sekä Itä-Saksa että Neuvosto­liitto puolestaan katsoivat, että Itä-Berliini kuului DDR:n alueeseen ja että miehitys­tila jatkui ainoastaan Länsi-Berliinissä.

Käytännössä länsiliittoutuneet eivät kuitenkaan enää Saksan liitto­tasa­vallan itsenäistyttyä juuri puuttuneet Länsi-Berliinin hallintoon, vaikka yhä ylläpitivätkin siellä sota­väen­osastoja ja vaikka se peri­aatteessa oli yhä miehittäjä­valtioiden lakien alainen.[1]. Valtaa kaupungissa käytti kaupunkilaisten valitsema senaatti, joka liittoutuneiden suostumuksella päätti myös lain­säädännöstä[1].

Neuvostoliitto yritti useita kertoja pakottaa tai taivutella länsivallat luopumaan Länsi-Berliinistä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vuonna 1948 Länsi-Berliinin ja Länsi-Saksan väliset maa- ja vesikulkuyhteydet suljettiin lähes 11 kuukauden ajaksi, ja niiden välillä voitiin liikennöidä vain ilmateitse. Vuonna 1958 Neuvostoliitto ehdotti, että Länsi-Berliini muutettaisiin kansain­väliseksi vapaa­kaupungiksi.

1970-luvun alussa suurvallat pyrkivät kuitenkin pääsemään parempiin väleihin keskenään, ja myös Saksan liittotasavallan liittokansleri Willy Brandt pyrki parantamaan maansa ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Neuvottelut, jotka johtivat Berliiniä koskeneeseen neljän vallan sopimukseen, aloitettiin liittoutuneiden valvontakomission entisessä rakennuksessa Berliinissä 26. maaliskuuta 1970.[5]

Berliinin sopimusMuokkaa

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Four-power agreement on Berlin
 
Vuonna 1969 Yhdysvaltain Berliinin prikaatin joukot saapuivat aamuruuhkan aikaan Berliinin Zehlendorfin asuinalueelle muistuttaen jälleen kerran siitä, että Berliini oli edelleen laillisesti toisen maailmansodan voittajavaltioiden miehittämä.

Neljän vallan sopimus vahvisti uudelleen alle­kirjoittaja­valtioiden oikeudet ja vastuut Berliinin ja koko Saksan osalta, vaikka Neuvosto­liitto väitti niiden rauenneen jo vuosien 1959–1962 Berliinin kriisin seurauksena. Sopimus oli samalla ensimmäinen monista idän ja lännen 1970-luvun alkupuolella liennytyksen merkeissä tekemistä sopimuksista. Se myös osittain palautti Berliinin molempien osien väliset yhteydet, paransi niiden välisiä liikenne- ja tietoliikenneyhteyksiä ja toi tullessaan useita parannuksia Länsi-Berliinin asukkaiden elinoloihin.

Sopimusvallat eivät päässeet yksimielisyyteen Berliinin oikeudellista asemaa koskevista periaatteellisista kysymyksistä vaan pitivät kukin asiasta entisen kantansa. Jotta edes monista käytännön kysymyksistä voitiin sopia, sopimustekstin I osan Berliinin asemaa koskeneet perussäännökset jätettiin tarkoituksella sen verran epämääräisiksi, niin etteivät ne olleet ristiriidassa sen enempää länsivaltioiden kuin Neuvostoliitonkaan käsityksen kanssa. Sopimukseen päästiin kuitenkin siitä, että vallinnutta tilannetta ei pitänyt muuttaa voimakeinoin tai niillä uhkaamalla ja ettei mikään valtioista saanut muuttaa sopimusten mukaista tilannetta yksipuolisesti.[6] Samalla sovittiin, että Länsi-Berliini ei edelleenkään ollut osa Saksan liittotasavaltaa eikä sen hallinnassa, mutta tunnustettiin sen ja Saksan liittotasavallan väliset läheiset siteet.[7]

Sopimuksen mukaan Länsi-Berliinin ja Saksan liitto­tasa­vallan väliselle henkilö- ja tavara­liikenteelle maa- tai vesiteitse ei saanut asettaa esteitä. Saksan demo­kraattisen tasa­vallalla oli vain rajoitetut oikeudet valvoa tätä kautta­kulku­liikennettä.[8]

Sopimuksen mukaan Länsi-Berliinin asukkailla oli myös tietyin ehdoin oikeus vierailla Itä-Berliinissä ja muualla Saksan demo­kraattisen tasavallan alueella.[9] Se ei kuitenkaan merkinnyt Berliinin muurin purkamista eikä taannut Itä-Saksan asukkaille oikeutta matkustaa Länsi-Berliiniin.

Sopimus mahdollisti myös, että Steinstückenin ja muiden Länsi-Berliiniin kuuluneiden pienien ekslaavien ongelmat voitiin ratkaista molempien Saksan valtioiden keskenään sopimilla aluev­aihdoilla.[9]

Kumpikaan Saksan valtioista ei kuulunut sopimuksen alle­kirjoittaja­valtioihin, joskin Neuvosto­liitto neuvotteli ja sopi sen liitteiden sisällöstä myös Itä-Saksan hallituksen kanssa, ja vastaavasti Yhdysvallat, Britannia ja Ranska neuvottelivat asiasta myös Länsi-Saksan hallituksen kanssa.[10]

Neljän vallan sopimus tehtiin englannin, ranskan ja venäjän kielillä, ja kaikki nämä erikieliset tekstit ovat yhtä autenttiset ja todistus­voimaiset.[11] Autenttista saksan­kielistä tekstiä ei näin ollen ole. Molemmat Saksan valtiot kuitenkin teettivät siitä myös saksankieliset käännökset, jotka jonkin verran poikkeavat toisistaan.

VaikutuksiaMuokkaa

Sen jälkeen kun sopimus oli tehty, Neuvostoliitto käytti sen epämääräistä sanamuotoa hyväkseen yrittääkseen löyhentää Länsi-Berliinin siteitä Saksan liittotasavaltaan. Kuitenkin sopimus vaikutti suuresti idän ja lännen välisen jännityksen lientymiseen Berliinin osalta sekä myös Saksan molempien osien välisten yhteyksien laajenemiseen. Siten se oli osaltaan myös myötävaikuttamassa kehitykseen, joka vuonna 1990 lopulta johti Saksojen jälleen­yhdistymiseen.

Pian neljän vallan sopimuksen solmimisen jälkeen, joulukuussa 1971 Saksan liitto­tasavalta ja Saksan demo­kraattinen tasavalta tekivät keskenään sopimuksen Länsi-Saksan ja Länsi-Berliinin välisistä kautta­kulku­teistä ja matkustamista koskevista määräyksistä.[12]

Vuonna 1972 molemmat Saksan valtiot tekivät myös 1972 Saksojen perus­sopimuksen (saks. Grundlagenvertrag), joka tuli voimaan kesäkuussa 1973. Sillä Saksan valtiot tunnustivat toisensa, päättivät normalisoida keskenäiset välinsä ja sitoutuivat kunnioittamaan toistensa suvereniteettia. Maat sopivat myös, että ne aikoivat myöhemmin tehtävien erillisten sopimusten mukaisesti kehittää keskinäistä yhteistyötään muun muassa talouden, tieteen ja teknologian, liikenteen, posti- ja tieto­liikenne­yhteyksien, kulttuurin, urheilun ja ympäristönsuojelun alalla.[13] Nämä sopimukset mahdollistivat, että syyskuussa 1973 molemmat Saksan valtiot hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien jäseniksi.[14]

Nämä sopimukset kuuluivat sarjaan kansainvälisiä sopimuksia, joiden on toisaalta nähty vahvistaneen lopullisesti kylmän sodan aikaisen Euroopan kahtiajaon, kun taas toiset ovat nähneet niiden aloittaneen kehityksen, joka lopulta johti kylmän sodan päättymiseen. M. E: Sarotte kirjoitti vuonna 2001, että kaikista peloista huolimatta molemmat osapuolet suostuivat liennytyksen ja keskenäisen vuoropuhelun tuloksena tekemään toisilleen myönnytyksiä ja solmimaan sopimuksia.[15]

Kansainvälisissä sopimuksissa, jotka Saksan liittotasavalta allekirjoitti vuoden 1971 jälkeen, oli säännöllisesti neljän vallan sopimukseen viittaava erityinen Länsi-Berliinin lauseke, joka koski sitä, millä ehdolla sopimus voitiin saattaa voimaan myös Länsi-Berliiniä koskevaksi.[16]

Sopimuksen lakkaaminenMuokkaa

Kun Saksat yhdistyivät, Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia, Ranska ja molemmat Saksan valtiot tekivät 12. syyskuussa 1990 sopimuksen Saksaa koskevista lopullisista järjestelyistä. Sopimuksen 7. artiklan mukaan entiset voittaja­valtiot luopuivat Berliiniä ja koko Saksaa koskevista oikeuksistaan ja vastuistaan, minkä vuoksi myös Berliiniä koskenut neljän vallan sopimus lakkasi olemasta voimassa.[17]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d ”Berliini”, Otavan suuri ensyklopedia, 2. osa (Assyria–Cicero), s. 591–593. Otava, 1978. ISBN 951-1-05065-6.
  2. ”Uusi Suomi n:o 254/1949 – Lauantaina lokakuun 8. pnä: Saksan kahtiajako tapahtunut tosiasia – Itä-Saksan tasavalta perustettu”, Etusivun uutiset 1938–1979. Uusi Suomi, Suoalaisen Kirjallisuuden Kirjapaino Oy, 1979. ISBN 951-9082-04-02.
  3. ”Saksan demokraattinen tasavalta”, Otavan suuri ensyklopedia, 15. osa (Reykjavik–Savikkakasvit), s. 5994. Otava, 1980. ISBN 951-1-05078-8.
  4. ”Saksan liittotasavalta”, Otavan suuri ensyklopedia, 15. osa (Reykjavik–Savikkakasvit), s. 6007. Otava, 1980. ISBN 951-1-05078-8.
  5. Jorma O. Tiainen, Veikko Ahola ym.: ”Berliinin sopimus”, Vuosisatamme kronikka, s. 1009. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  6. Neljän vallan sopimus, I osa
  7. Neljän vallan sopimus, II osa, B-kohta
  8. Neljän vallan sopimus, II osan A-kohta ja liite II
  9. a b Neljän vallan sopimus, II osan C-kohta ja liite III
  10. Neljän vallan sopimus, liitteiden johdannot
  11. Neljän vallan sopimus, osa III (loppusäännökset)
  12. John Gawthrop, Christian Williams: ”Ostpolitik and Détente”, The Rough Guide to Berlin, 8th ed., s. 283. Lontoo: Rough Guides, 2011. ISBN 978-1-84836-627-5. (englanniksi)
  13. The Basic Treaty (December 21, 1972) German History in Documents and Images. Viitattu 7.2.2018.
  14. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: ”Saksan liittotasavalta”, Historian suursanakirja, s. 1084. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  15. M. E. Sarotte: Dealing with the Devil: East Germany, Detente & Ostpolitik, 1969-73, s. 164. Chapel Hill, North Carolina: The University of North Carolina Press, 2001.
  16. esimerkiksi http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1976/19760058/19760058_2 Suomen tasavallan ja Saksan liittotasavallan välinen sopimus keskenäisestä avunannosta tulliasioissa, 20. artikla
  17. Treaty on the Final Settlement with Respect to Germany September 12, 1990 (Article 7) Yhdysvaltain suurlähetystö Berliinissä. Viitattu 7.2.2018.

Aiheesta muuallaMuokkaa