Apatiitti

Tämä artikkeli käsittelee mineraalia. Venäläistä kaupunkia käsittelee artikkeli Apatity.

Apatiitti on yleinen fosfaattimineraali ja tärkeä fosfaatin lähde. Apatiitti on yleisnimitys hydroksyyli-, fluori- ja klooriapatiiteille. Apatiitti koostuu pääasiassa kalsiumfosfaatista, mutta fluoriapatiitti (Ca5(PO4)3F) sisältää kalsiumfluoridia, klooriapatiitti (Ca5(PO4)3Cl) kalsiumkloridia, ja hydroksiapatiitti (Ca5(PO4)3(OH)) hydroksideja.[1]

Apatiittikide (vihreä) maasälvässä. Näyte löydetty Quebecistä, Kanadasta.
Tyypillisiä apatiittikiteitä (vihreät).

Fysikaaliset ominaisuudetMuokkaa

Apatiitin lohkeavuus vaihtelee heikosta etevään, ja sen murros on simpukkamainen tai hauras. Apatiitilla on fluoresenssi, mutta hyvin vaihteleva. Apatiitin kidejärjestelmä on heksagoninen, ja kiteet ovat lyhyitä tai pitkiä pylväitä tai paksuja levyjä.

Apatiitin kidejärjestelmä on heksagoninen ja se on aina ollut helppo sekoittaa myös heksagoniseen, kuusikulmaisia kiteitä muodostavaan berylliin ja smaragdiin sekä muihin samankaltaisiin mineraaleihin. Apatiitti onkin saanut nimensä kreikan kielen petkuttamista tarkoittavasta sanasta.

KäyttöMuokkaa

Apatiittia käytetään paljon fosfaattilannoitteiden valmistuksessa käsittelemällä sitä rikkihapolla.

Apatiitti on hyvin arka hapoille (ei kuitenkaan liukene fluorivetyyn), naarmuuntumiselle ja kolhuille. Se on hyvin hauras ja sen Mohsin kovuus on vain 3–5. Sitä harvoin käytetään koruteollisuudessa, se onkin lähinnä teollisuusmineraali.

EsiintymätMuokkaa

Apatiittia esiintyy kaikkialla maailmassa, mutta Suomessa ainoa varsinainen esiintymä on Siilinjärven apatiittikaivos. Lisäksi sitä löytyy runsaasti muun muassa Lohjan Ojamon rautamalmista. Suurimmat ja mainittavimmat esiintyvät löytyvät ulkomailta. Näistä mainittavia ovat muun muassa Ylä-Burma, Brasilia, Ceylon, entisen Tšekkoslovakian alueet, Intia, Madagaskar, Meksiko ja Yhdysvallat.

VärimuunnoksetMuokkaa

 
Violetteja apatiittikieitä.
 
Hiottu sininen apatiitti.

Apatiitit ovat yleensä vihreitä tai joskus ruskeita, mutta muut värimuunnokset ovat hyvin harvinaisia. Esimerkiksi kirkkaankeltaisia ja läpinäkyviä kiteitä on löydetty Durangosta Meksikosta; purppuranvärisiä Ehrenfriedersdorfista Saksasta; ja sinisiä Knappenwandista Itävallasta, Siperiasta Venäjältä, Mainen Auburnista Yhdysvalloista. Läpikuultavia keltaisia kiteitä on löytynyt myös Vesuviuksen tulivuoren purkausaukolta ja Piedmonteselta Italian Alpeilta. Muualta Alpeilta taas on löytynyt vihertävän harmaita ja sameanvalkoisia kiteitä.

KissansilmäapatiittiMuokkaa

Korukivikäyttöön soveltuvaa erittäin harvinaista kissansilmäapatiittia esiintyy Myanmarissa ja Brasiliassa. Niin sanotun kissansilmäilmiön aiheuttaa kiteen tasalaatuisuus. Kiteen erittäin ohuet kiteiden muodostamat yhdensuuntaiset kuidut ovat samansuuntaisia, ja valoa heijastaessaan saavat aikaan "kissansilmämäisen" viivamaisen hohteen.

Kissansilmäilmiö tulee parhaiten esiin hionnalla. Kide katkaistaan ja sen toinen pää hiotaan pyöreäksi, tai vaihtoehtoisesti koko kide hiotaan kuulaksi. Valmiiksi hiottua kiveä käännellessä pyöröhiottuun kiveen ilmestyy kapea vaalea raita, niin sanottu "kissansilmä", joka kääntyy kiveä liikuteltaessa.

Biogeeninen apatiittiMuokkaa

Selkärankaisten ja lonkerojalkaisten kovissa kudoksissa on biogeenista apatiittia.[1] Tarkasti ottaen kyseessä ei ole apatiitti, vaan apatiitin kaltainen biogeeninen aine, jolla on sama kemiallinen koostumus ja kiderakenne kuin apatiitilla, sillä mineraalin määritelmän mukaisesti biogeeniset aineet eivät ole mineraaleja.[2] Luettavuuden vuoksi tuosta aineesta käytetään tässä artikkelissa kuitenkin nimeä apatiitti.

Aikuisen ihmisen luiden massasta noin 70 % on apatiittia ja loput 30 % lähinnä proteiineja. Apatiitti esiintyy alle 100 nm kokoisina kiteinä. Vanhetessa sekä kiteiden koko että apatiitin osuus luissa kasvaa, mikä vähentää luiden kimmoisuutta ja tekee niistä hauraampia.[2][3] Vastasyntyneellä lapsella osa kalsiumfosfaatista on amorfista, mutta amorfinen aine häviää vähitellen lapsen kasvaessa.[3] Biogeeninen apatiitti on koostumukseltaan lähinnä hydroksyyliapatiittia.[2]

Muita kudoksia, joissa ihmisellä esiintyy apatiittia, ovat rusto ja hammaskiille. Ruston massasta noin 5 % on apatiittia, kiilteen massasta puolestaan 96 %. Kiilteen apatiitin fluoripitoisuus on suurempi kuin muun biogeenisen apatiitin, mikä auttaa suojaamaan kiillettä kulumiselta.[3]

Apatiitin kiteytyminen liittyy joihinkin sairauksiin. Pahanlaatuisten kasvainten yhteydessä on havaittu jopa 2 cm kokoisia apatiittikokkareita. Tuberkuloosipotilailla on puolestaan havaittu apatiittia keuhkoissa.[3]

LähteetMuokkaa

  • Schumann, Walter, 1993: Kivet ja mineraalit. Otava, Keuruu. ISBN 951-1-10207-9
  • Schumann, Walter, 1989: Jalokivet ja korukivet. Otava, Keuruu. ISBN 951-1-10837-9
  • Hamilton, Woolley, Bishop; 1996: Minerals, Rocks and Fossils. Hamlyn, Lontoo. ISBN 0-600-57512-8
  • Brocardo, G., 1994: Minerals & Gemstones. ISBN 0-7153-0197-7
  • Hytönen, Kai 1999: Suomen mineraalit. Geologian tutkimuskeskus, Helsinki. ISBN 951-690-745-8
  • Wenk, Hans-Rudolf ja Bulakh, Andrey: Minerals: Their Constitution and Origin. Cambridge: Cambridge University Press, 2016. ISBN 978-1-107-51404-1. (englanniksi)

ViitteetMuokkaa

  1. a b Wenk ja Bulakh, s. 350-352
  2. a b c Wenk ja Bulakh, s. 356-358
  3. a b c d Wenk ja Bulakh, s. 526

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Apatiitti.