Alfred zu Windischgrätz
Alfred Candidus Ferdinand, Windischgrätzin ruhtinas (myös muodossa Windisch-Graetz, ääntämys [vindišgre:ts][1]; 11. toukokuuta 1787 Bryssel, Itävallan Alankomaat – 21. maaliskuuta 1862 Wien, Itävalta)[2][3] oli itävaltalainen sotamarsalkka, joka kukisti vallankumouksen Habsburgien valtakunnassa vuoden 1848 aikana.
Elämänvaiheet muokkaa
Alfred zu Windischgrätz kuului Steiermarkista lähtöisin olevaan Windisch-Graetzin merkittävään aatelissukuun, joka oli korotettu vuonna 1558 kreivilliseen ja 1804 ruhtinaalliseen arvoon.[2][3]
Windischgrätz aloitti sotilasuransa Itävallan keisarillisessa armeijassa vuonna 1804 ja palveli rykmentin komentajana Napoleonia vastaan käydyissä sodissa.[3] Hän sai 1826 ylennyksen kenraalimajuriksi.[2] Vuonna 1833 hänet ylennettiin sotamarsalkkaluutnantiksi ja nimitettiin divisioonankomentajaksi. Vuodesta 1840 hän toimi Böömin sotilaskomentajana. Windischgrätz tunnettiin jyrkkänä ja pelättynä taantumuksellisena. Kun vallankumous puhkesi maaliskuussa 1848, hänelle myönnettiin Wienissä rajoittamattomat sotilaalliset ja siviilivaltaoikeudet tilanteen hallitsemiseksi. Kesäkuussa hän kukisti kovaotteisesti kansannousun Prahassa.[3] Hänen vaimonsa sai surmansa Prahan tapahtumien yhteydessä.[2] Lokakuussa Windischgrätz ylennettiin sotamarsalkaksi ja hänelle myönnettiin täydet valtuudet kukistaa kumous Wienissä sekä salainen oikeus ottaa tarvittaessa komentoonsa kaikki keisarilliset joukot muualla paitsi Italiassa.[3] 30. lokakuuta hän otti yhteen unkarilaisten joukkojen kanssa Schwechatin taistelussa.[2]
Windischgrätz neuvoi keisari Ferdinand I:tä luopumaan kruunusta nuoren Frans Joosefin hyväksi joulukuussa 1848 ja puolusti keisarin perinteisten valtaoikeuksien säilyttämistä. Hänen mukaansa keisari oli joko hallitsija Jumalan armosta tai sitten ”kanuunoiden armosta”. Seuraavaksi Windischgrätz osallistui Unkarin kapinan kukistamiseen. Hänen joukkonsa miehittivät Budapestin tammikuussa 1849 ja ajoivat kapinalliset Tiszan toiselle puolelle, mutta sen jälkeen sotamenestys lakkasi. Hänellä oli myös yhteistyövaikeuksia pääministeriksi kohonneen lankonsa Felix Schwarzenbergin kanssa.[3] Gödöllön taistelussa 6. huhtikuuta 1849 kärsityn tappion seurauksena Windischgrätz vapautettiin palveluksesta.[2] Hän vetäytyi sen jälkeen viettämään eläkepäiviään Böömiin.[3] Italian sodan yhteydessä vuonna 1859 hänet lähetettiin vielä diplomaattisiin tehtäviin Berliiniin ja nimitettiin Mainzin liittolinnoituksen komentajaksi.[2]
Windischgrätz julkaisi vuonna 1851 Unkarin kapinasta kertoneen teoksen Der winterfeldzug 1848-49 in Ungarn.[2]
Windischgrätzin samanniminen poika toimi vuosina 1893–1895 Itävallan pääministerinä.[2]
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Alfred zu Windischgrätz Wikimedia Commonsissa
