Ajokortti Suomessa
Ajokortti tuli autoilijoille pakolliseksi Suomessa vuonna 1922. Tätä ennen autoilun harrastajat olivat hankkineet ajolupia vapaaehtoisesti. Ensimmäinen ajokortin haltija Suomessa oli tiettävästi maisteri Yrjö Weilin, joka hankki korttinsa 1907. Ensimmäiset autokoulut aloittivat toimintansa 1910-luvulla.[1] Eduskunta hyväksyi vuonna 1922 asetuksen automobiililiikenteestä, joka sisälsi määräykset myös kuljettajatutkinnosta. Asetuksen 11. pykälän mukaan auton kuljettajaksi kelpuutettiin henkilö, joka ”katsastusmiehen antamalla todistuksella on osoittanut olevansa täysin perehtynyt automobiilin rakenteeseen, hoitoon ja ohjaukseen, nauttii kansalaisluottamusta ja on tunnettu raittiiksi elämässään, säännölliseksi ja luotettavaksi, omaa hyvän näkö- ja kuuloaistin eikä sairasta sellaista tautia tai vikaa, joka tekee hänet sopimattomaksi kuljettajan toimeen”. Ajokortin myöntämisen edellytyksenä olevan kuljettajatutkinnon teoriaosuus suoritettiin aluksi suullisena kuulusteluna. Suoritettujen kuljettajatutkintojen ja ajokorttien määrä kasvoi 1950-luvulta lähtien hyvin voimakkaasti ja vuonna 1961 suullinen kuulustelu korvattiin kirjallisilla kysymyksillä. [2]
1970-luvulle saakka auton ajokortit jaettiin yksityis- ja ammattiajokortteihin; jälkimmäinen vaadittiin siltä, joka kuljetti henkilö-, paketti- tai kuorma-autoa ammattimaisessa liikenteessä tai hankki pääasiallisen toimeentulonsa autonkuljettajana toisen palveluksessa sekä siltä, joka kuljetti linja-autoa. Vaatimukset ammattiajokortin saamiseksi olivat yksityisajokorttia tiukemmat mm. auton rakenteen ja sitä koskevien määräysten tuntemisen osalta. Vuoteen 1969 saakka oli voimassa määräys, jonka mukaan ammattiajokorttia ei voitu myöntää henkilölle, joka oli menettänyt kansalaisluottamuksensa. Vuonna 1972 voimaan tulleen ajokorttiasetuksen nojalla ajokortit luokiteltiin kirjaintunnuksin sen mukaan, millaisia ajoneuvoja kukin ajokortti oikeutti kuljettamaan.[3] Vuoden 2001 tietojen mukaan naisista 86 % ja miehistä 93 % hankkii Suomessa ajokortin alle 26-vuotiaana.[4] Nykyiset ajokorttia koskevat määräykset sisältyvät vuonna 2013 voimaan tulleeseen ajokorttilakiin, joka korvasi vuodelta 1990 peräisin olleen ajokorttiasetuksen. [5]
Suomessa ajokorttia käytetään yleisesti myös henkilöllisyyden todistamiseen, vaikka sillä ei olekaan virallista henkilötodistuksen asemaa. Kaikissa tilanteissa ajokorttia ei kuitenkaan hyväksytä henkilöllisyystodistukseksi.[6][7]
Ajokorttilupa ja ajokortin edellytykset
muokkaaAjokorttiluvan saamiseksi on myös täytettävä tietyt laissa ja EU-direktiiveissä määritellyt terveysvaatimukset, mm. näöntarkkuuden osalta.[8]
Ajokorttilupaa haettaessa täytyy toimittaa enintään puoli vuotta vanha lääkärintodistus tai enintään viisi vuotta vanha nuorison terveystodistus.[9]
30.11.2011 Asetettiin voimaan uusi säädös, joka lähtökohtaisesti epää ajo-oikeuden päihderiippuvaiselta niissä kulkuneuvoissa, joissa ei ole alkolukkoa.[10]
Teoria- ja ajo-opetus
muokkaaAjokortin myöntämisen edellytyksenä olevaa opetusta järjestetään autokouluissa, liikennealan koulutusta järjestävissä oppilaitoksissa ja puolustusvoimissa. Ajokortin saamiseksi vaadittavat teoria- ja ajo-opetuksen voi suorittaa myös harjoitusluvalla tai opetusluvan saaneen henkilön opettamana.[11]
Ajokorttiuudistus
muokkaa
Suomalaista ajokorttijärjestelmää uudistettiin uudella ajokorttilailla vuonna 2013. Uudistuksia olivat mm.[12]
- ajokorttien voimassaoloajan lyhentäminen, ts. fyysinen ajokortti pitää uudistaa, autokoulua ei tarvitse käydä uudelleen[13]
- mopokortti edellyttää koulutusta,
- lisätään uusia rikkomuksia kieltoharkintaan (esim. matkapuhelimen käyttö ajon aikana voisi johtaa ajo-oikeuden perumiseen) sekä
- kaikkien ajokorttien ulkoasun muuttaminen EU:n ajokorttidirektiivin mukaiseksi.
Myöhemmin 1.7.2018 astui voimaan uusi ajokorttiuudistus, joka teki muutoksia kuljettajatutkintoon. Uudistuksen myötä pakollisen opetuksen määrä väheni ja tutkinnon merkitys kasvoi.
Lähteet
muokkaa- ↑ Suomen teiden historia II. Suomen itsenäistymisestä 1970-luvulle, s. 18. Helsinki: Tie- ja vesirakennushallitus, Suomen tieyhdistys, 1977. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- ↑ Jari Jokilampi: Autokouluopetus autonkorjauspajoista asennekasvatukseen. Vehoniemeläinen 1985, s. 44–46. Vehoniemen Automuseosäätiö, Kangasala.
- ↑ Henrik Lundsten ja Teuvo Mettälä (toim.): Tieliikennekirja (15. painos), s. 120–121. Helsinki: Ajoturva Oy, 1974. ISBN 951-9028-08-0
- ↑ http://www.vtt.fi/newsarchive/2003/uutinen448.htm
- ↑ [1][vanhentunut linkki] Ajokorttilaki (386/2011)
- ↑ Jouko Vuorela: Mikä on henkilökortti? Ajokortti ei kelpaa enää vuoden vaihteen jälkeen henkilöllisyystodistukseksi kaikkialla op.media. 22.11.2018. Viitattu 1.9.2019.
- ↑ Kari Happonen: Henkilöllisyyden todistamiseen tulee muutos vuoden alussa - katso milloin ajokortti kelpaa todistuksena ja milloin ei: ”Väärinkäsityksiä on paljon liikkeellä” Alma Media Suomi Oy. 30.12.2018. Alma Media Suomi Oy. Viitattu 1.9.2019.
- ↑ Lääkärintodistus ajokorttia varten, Therapia Fennica
- ↑ http://www.poliisi.fi/poliisi/home.nsf/lpages/luvatajokortit?opendocument (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2692526/uudet-saannot-paihderiippuvaisen-ajokortti-vuosia-tarkkailussa
- ↑ Opetusluvan myöntämisperusteet, poliisi.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Suomessa käytössä olevat ajokorttimallit Ajokortti-info.fi. 22.5.218. Viitattu 1.9.2019.
- ↑ https://yle.fi/uutiset/3-9724328