Avaa päävalikko

Agglutinaatio on kielitieteellinen ilmiö, jossa sanoja muunnetaan säännönmukaisesti lisäämällä sanavartaloon affikseja[1]  tai jossa kaksi aiemmin itsenäistä sanaa sulautuvat yhdeksi. Suomen kieli on tässä merkityksessä agglutinatiivinen kieli, koska se luottaa sananmuodostuksessaan ja ääntämyksessäänkin perussanavarastoon, jonka sanoista muodostetaan uusia yhdistämällä niihin kieliopillisia morfeemeja. Puhtaasta agglutinaatiosta on kyse, kun morfeja voidaan asettaa peräkkäin ilman yksittäisten morfien merkityksien hämärtymistä.[2]

Agglutinaatiossa sanavartalo pysyy ennallaan, kun päätteitä tai etuliitteitä lisätään. On täysin kielen säännöistä riippuvaista, mihin affiksi lisätään.[3] Se voi käyttää pelkästään etuliitteitä, etuliitteitä sekä jälkiliitteitä tai joskus jopa sisäliitteitä. Lisäksi kaikilla tunnetuilla agglutinoivilla kielillä on myös joitakin fuusioituvien eli flekteeraavien kielten kuten latinan piirteitä, niin ettei erilaisten liitteiden liittämistapa ole täysin säännöllinen edes yleistasolla. Agglutinaatiota on myös sanojen yhdistyminen. Agglutinoituneita sanoja ovat muun muassa "sellainen" sanoista sen lainen ja ranskan "encore" latinan sanoista hanc horam.[4]

Suomi on varsin tyypillinen agglutinoiva kieli siinä mielessä, että se kasaa liitteensä sanavartalon jälkeen varsin säännöllisesti. (Vrt. "koti", josta voidaan johtaa jopa muoto "kotoutumistaminen".) Historiallisesti tunnetuin esimerkki kielestä, joka käyttää yhtaikaa kaikkia näitä keinoja, lienee navajo, jota on tuon ominaisuutensa tähden käytetty puhuttuna salakirjoitusjärjestelmänä [5] toisen maailmansodan aikana.

KielihistoriaMuokkaa

Kahden eri kielen yhtäläinen agglutinaatio ei tarkoita, että ne olisivat kielihistoriallisesti sidoksissa toisiinsa.

Maailman kielten joukossa agglutinoivat kielet ovat melko yleisiä, ja niitä esiintyy varsin monissa kielikunnissa. Kielihistoriallinen kehitys niin agglutinoivaa kieltä kohti kuin eroon siitä tuntuu olevan säännöllistä sekä riippumatonta kielikuntien sisällä.[6][7]

Tavallinen kielen kehityskulku tuntuu joka tapauksessa johtavan agglutinaatiosta isoloivaan kielenkäyttöön kuten kiinassa ja englannissa, säilyttäviin kieliin kuten itämerensuomeen, koreaan sekä japaniin, kuten myös erittäin monimutkaisiin kieliin kuten Amerikan alkuasukkaiden kieliin, osin mukaan lukien inuitikielet.selvennä Tuo tekee jossain määrin vaikeaksi tulkita kielihistoriaa varsinkin agglutinoivien kielten kohdalla.[7][8]

LähteetMuokkaa

  1. Räsänen, Matti: Vierassanojen kirjoitusongelmat. Kielikello 3/2002, 2002. Kotus.
  2. Karlsson, Fred.: Yleinen kielitiede, s. 92–93. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 2008. 231193339. ISBN 9789524950718, 9524950715. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.1.2019).
  3. Anhava, Jaakko.: Maailman kielet ja kielikunnat. [Helsinki]: Gaudeamus, (2005 printing). 54985820. ISBN 951662734X, 9789516627345. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.1.2019).
  4. Hakulinen, Auli.: Kielitieteen ja fonetiikan termistöä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1993. 58099901. ISBN 9517177836, 9789517177832. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.1.2019).
  5. David Kahn: The Codebreakers – The Story of Secret Writing, s. 550-551. New York, United States of America: Scribner, 1967, 1996. ISBN 0-684-83130-9. en
  6. Asya Pereltsvaig: Agglutinative folk? languagesoftheworld.info. 3.6.2014. Viitattu 18.9.2017.
  7. a b Concise Encyclopedia of Languages of the World, s. 292. Elsevier, 2010-04-06. ISBN 9780080877754. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.1.2019). en
  8. Helle Metslang: Kielet ja kontrastit. Virittäjä, 2.1.1994, nro 2, s. 203–205. ISSN 2242-8828. https://journal.fi/virittaja/article/view/38694/8925 Artikkelin verkkoversio (PDF).

Aiheesta muuallaMuokkaa