Mercyful Fate

Mercyful Fate on tanskalainen metalliyhtye, jonka laulaja King Diamond ja kitaristi Hank Shermann perustivat 1981. Yhtyeen vaikutusvaltaisimmat levytykset ovat 1980-luvun alussa ilmestyneet Mercyful Fate -EP sekä pitkäsoitot Melissa ja Don’t Break the Oath. Vuonna 1985 yhtye hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin, mutta se teki comebackin 1992 ja levytti aktiivisesti vuosikymmenen loppuun saakka. Vuosituhannen vaihteen jälkeen toiminta oli satunnaista, kunnes se vuonna 2019 aktivoitui uudelleen.

Mercyful Fate
Mercyful Fate vuonna 2022.
Tiedot
Toiminnassa	1981–1985, 1993−1999, 2019–
Tyylilaji	heavy metal, black metal
Kotipaikka	Tanska
Laulukieli	englanti
Jäsenet	King Diamond,  laulu, koskettimet Hank Shermann,  kitara Joey Vera, basso Bjarne T. Holm,  rummut Mike Wead,  kitara
Levy-yhtiö	Roadrunner Records Metal Blade Records
Infobox OKNimi-testi OK

Mercyful Fate on julkaissut seitsemän studioalbumia, kaksi EP-levyä ja useita kokoelmia. Sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä black metal -yhtyeistä, ja se oli thrash metalin tärkeä edelläkävijä. Yhtyeen musiikissa on aineksia myös perinteisemmästä bluespohjaisesta hevimetallista ja progressiivisesta rockista. Sanoitukset käsittelevät Saatanaa, okkultismia ja muita yliluonnollisia aiheita, ja yhtyeen lavaesiintyminen ammentaa kauhuviihteestä. Laulaja King Diamond tunnetaan mustavalkoisesta kasvomaalauksestaan, joka innoitti myöhempien black metal -yhtyeiden corpse paint -naamioita.

Historia

Perustaminen (1980–1981)

Mercyful Fate kehittyi aiemmista Brats- ja Black Rose -yhtyeistä. Brats soitti punk- ja hard rock -vaikutteista musiikkia ja julkaisi 1980-nimisen albumin. Albumin lauluraidat saivat arvosteluissa moitteita, ja yhtye alkoi etsiä uutta laulajaa.

King Diamond (oik. Kim Bendix Petersen) oli aiemmin laulanut raskasta rockia esittäneessä yhtyeessä Black Rose, jonka sanoitukset ja lavaesiintyminen olivat kauhuviihteen innoittamia. Diamond oli koulutukseltaan kemisti ja varasti työpaikaltaan välineitä, joista rakenteli kotitekoisia pommeja. Hänen ystävänsä työskenteli teurastamolla, ja Black Rose alkoi käyttää konserteissaan sian verta ja sisäelimiä, joita jäsenet heittelivät yleisön päälle. Diamond myös käytti Alice Cooperin innoittamaa mustavalkoista kasvomaalausta.

Bratsin kitaristi Hank De Wank (oik. Rene Krolmark, myöh. Hank Shermann) tarjosi Diamondille laulajan pestiä marraskuussa 1980, jolloin Diamond erosi Black Rosesta. Bratsin uusi kokoonpano sopi heti alussa, että yhtye keskittyisi jatkossa heavy metaliin. Brats soitti muutamia konsertteja ja lähetti levy-yhtiö CBS:lle demonauhoituksia, mutta CBS ei hyväksynyt uutta tyyliä ja vaati kaupallisempaa musiikkia. Myös jotkut Bratsin jäsenet oli tyytymättömiä yhtyeen kokemiin muutoksiin. Maaliskuussa 1981 Diamond ja Shermann perustivat uuden yhtyeen, joka managerin tyttöystävän ehdotuksesta nimettiin Mercyful Fateksi.

Alkuperäinen yhtye (1981–1985)

Mercyful Faten ensimmäisinä kuukausina kokoonpanot vaihtelivat tiheään. Yhtye levytti ja julkaisi omakustannedemoja. Kokoonpanoksi vakiintui King Diamond (laulu), Hank Shermann (kitara), Michael Denner (kitara), Timi Hansen (bassokitara) ja Kim Ruzz (rummut). Denner oli soittanut myös Bratsissa. Bratsin hajottua Diamondilla, Shermannilla, Dennerillä ja Hansenilla oli myös lyhytikäinen projekti Danger Zone.

Mercyful Faten demo päätyi BBC:n haltuun, ja yhtye pääsi esiintymään yhtiön pääasialliselle musiikkikanavalle Radio Oneen. Yhtye sai kahdeksan tuntia studioaikaa, jossa äänitetyt kappaleet ”Evil”, ”Curse of the Pharaohs” ja ”Satan’s Fall” soitettiin perjantai-illan rock-ohjelmassa. Hollantilainen pienlevy-yhtiö Rave-On tarjosi yhtyeelle sopimusta. Yhtye matkusti Alankomaihin levyttämään ensimmäistä ammattimaista julkaisuaan, joka ilmestyi yhtyeen nimeä kantavana EP-levynä ja tunnetaan yleensä nimellä Nuns Have No Fun. EP äänitettiin kahdessa päivässä, ja moni yhtyeen suunnittelema yksityiskohta jäi kiireen vuoksi toteuttamatta.

EP:n vastaanotto oli innostunut, ja Mercyful Fate sai Roadrunner Recordsilta kahden albumin levytyssopimuksen. Yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto Melissa ilmestyi 1983, ja sen tuotanto oli EP-levyä huolellisempi. Albumin nimi viittasi ihmisen pääkalloon, jonka Diamond oli saanut lahjaksi ja jolle tämä oli keksinyt mielikuvitustarinan edesmenneenä noitana. Vuonna 1984 ilmestyi Mercyful Faten toinen albumi Don’t Break the Oath. Yhtyeellä oli nyt mahdollisuus äänittää albumia 18 studiopäivän ajan, mikä toi musiikkiin uudenlaista syvyyttä ja soittoteknistä varmuutta. Esikoisalbumille kaikki kappaleet oli säveltänyt Hank Shermannin, mutta nyt mukana oli myös Giamondin ja Dennerin sävellyksiä. Albumi nousi listoille useissa maissa.

Vuonna 1985 Mercyful Fate teki Yhdysvalloissa kiertueen, joka sai tiedotusvälineissä laajaa näkyvyyttä. Parents Music Resource Center (PMRC) vaati rock-albumeihin sisältövaroituksia ja käytti Mercyful Faten kappaletta ”Into the Coven” esimerkkinä okkulttisten sanoitusten vaaroista. Aikalaishaastattelussa Diamond kommentoi asiaa: ”Ihmiset tykkäävät hiukan säikkyä, kyllähän he katsovat kauhuelokuviakin. – – Ihmiset eivät tykkää sanoituksistamme, koska niissä lauletaan Saatanasta, mutta sitten he kuitenkin katsovat Halloweenia, joten mikseivät he voi hyväksyä sanoituksiamme? – – Niihin on parasta suhtautua kauhutarinoina, siinä kaikki.” Myöhemmin Diamond on muistellut PMRC:n toimintaa erinomaisena ilmaisena mainoksena, ja varoitustarroista tuli nuorille musiikinostajille pikemminkin suositus. Diamondin mukaan julkinen arvostelu ei haitannut levymyyntiä vaan keskeisintä oli varmistaa, että jakelijat suostuivat ottamaan yhtyeen levyjä myyntiin.

Hajoaminen (1985–1992)

Mercyful Faten albumit myivät metallimusiikin mittapuulla hyvin ja saivat hyviä arvosteluja. Jäsenillä oli kuitenkin musiikillisia erimielisyyksiä. Diamond halusi jatkaa raskaan, kauhuteemaisen metallimusiikin soittamista, kun taas Shermann oli innostunut discosta, funkista ja popista. Shermann ehdotti useita musiikkityylejä sisältävää pitkäsoittoa, jonka ”Mercy”-puolella olisi Diamondin ja Dennerin kappaleita ja ”Fate”-puolella hänen omia sävellyksiään, mutta Diamond ei pitänyt ajatuksesta ja 1980-luvun puolivälissä yhtye hajosi sovussa. Diamond perusti sooloyhtyeen, johon myös Denner ja Hansen liittyivät. Shermann perusti oman Fate-yhtyeensä, joka esitti melodista hard rockia.

Kokoelma-albumit The Beginning ja Return of the Vampire ilmestyivät 1987 ja 1992. Ne sisältävät yhtyen varhaisia demonauhoituksia ja muita harvinaisia kappaleita. King Diamondin nimellä julkaistu kokoelma A Dangerous Meeting sisältää sekä Mercyful Faten että Diamondin sooloyhtyeen kappaleita.

Paluu (1992–1999)

King Diamond Mercyful Faten konsertissa 1999.

Mercyful Fate perustettiin uudelleen 1992. Rumpali Kim Ruzzia lukuun ottamatta mukana olivat kaikki kuuluisimman kokoonpanon jäsenet. Uudeksi jäseneksi tuli Diamondin sooloyhtyeen rumpali Snowy Shaw. Yhtye julkaisi vuonna 1993 albumin In the Shadows joka menestyi hyvin. Pian julkaisun jälkeen Timi Hansen jätti yhtyeen, ja uudeksi basistiksi liittyi Sharlee D’Angelo.

Seuraavana vuonna ilmestyivät EP Bell Witch, joka sisälsi sekä studiossa että konsertissa äänitettyjä kappaleita, sekä pitkäsoitto Time, jonka jälkeen rumpali Snowy Shaw’n korvasi Bjarne T. Holm. Tämä kokoonpano levytti albumin Into the Unknown, joka julkaistiin 1996. Albumi nousi Suomen virallisen listan sijalle 31.

Alkuperäisjäsen Michael Dennerin erottua yhtyeestä kitaristiksi värvättiin Mike Wead. Kokoonpano julkaisi albumit Dead Again (1998) ja 9 (1999). Vuosituhannen vaihteessa yhtyeen toiminta jäi pitkälle tauolle.

Tauko ja ajoittaiset paluut (1999–2018)

Kokolma-albumi The Best of Mercyful Fate ilmestyi syksyllä 2003 ja sai myönteisiä arvosteluja.

Mercyful Faten kappaleita on mukana suositun Guitar Hero -sarjan videopeleissä. Yhtye äänitti peliin Guitar Hero: Metallica (2009) uudet versiot kappaleistaan ”Evil” ja ”Curse of the Pharaohs”, sillä niiden alkuperäiset masternauhat olivat kadonneet. Rumpali Kim Ruzzia lukuun ottamatta pelin kappaleissa soitti yhtyeen kuuluisin kokoonpano.

Uusi aktivoituminen (2019–)

Mercyful Faten konsertti vuonna 2022.

Vuonna 2019 Mercyful Fate aloitti aktiivisen toiminnan uudelleen. King Diamondin mukaan kysessä ei ollut varsinainen comeback, sillä yhtye ei missään vaiheessa ollut hajonnut ja vanhat jäsenet jatkoivat toimintaa siitä, mihin olivat aiemmin jääneet. Kokoonpanoa jouduttiin kuitenkin muuttamaan, sillä Timi Hansen kuoli 2019. Uudksi basistiksi värvättiin Joey Vera. Myöskään kitaristi Michael Denner ei osallistu nykyisen kokoonpanon toimintaan.

Yhtye on tehnyt konserttikiertueita ja suunnittelee uutta albumia. Kesällä 2022 Mercyful Fate esiintyi Helsingin Tuska-festivaaleilla.

Musiikki ja lavaesiintyminen

Mercyful Faten musiikki on sekoitus perinteistä heavy metalia ja black metalia, ja se luokitellaan black metalin ensimmäiseen aaltoon. Dayal Patterson kirjoittaa black metal -historiikissaan Evolution of the Cult (2013), että ”Mercyful Faten tanskalaiset veteraanit ovat kaikista ensimmäisen aallon bändeistä kauimpana musiikista, jota useimmat ihmiset nykyään tarkoittavat puhuessaan black metalista”.

Monia Mercyful Faten kappaleita oli soitettu jo Brats-yhtyeen nimellä. Niiden tärkein esikuva oli Judas Priest, jolta yhtye omaksui nopeat tempot, progressiivista ja bluesrockia yhdistelevän musiikkityylin sekä polveilevat ja hyökkäävät sävellykset. Mercyful Faten musiikille ominainen kahden kitaristin yhteissoitto muistuttaa Judas Priestiä ja Iron Maidenia. Yhtyeen synkkää tematiikkaa innoitti Black Sabbath. King Diamondin falsettilaulun tärkein esikuva oli Deep Purplen keulahahmo Ian Gillan. Mercyful Faten perustamisen jälkeen musiikki siirtyi entistäkin synkempään suuntaan, ja okkulttiset teemat korostuivat. Diamond esimerkiksi käytti aidoista ihmisen reisiluista tehtyä mikrofonitelinettä.

Esikois-EP:llä Mercyful Fate yhtyeen musiikissa kuului edelleen vahvana brittiläisen heavy metalin uuden aallon vaikutus. Melissa-albumilla oli mukana pitkiä ja progressiivisia kappaleita. Don’t Break the Oathilla bluesin ja progressiivisen rockin ainekset jäivät taka-alalle. Yhtyeen musiikki kehittyi yhä hyökkäävämmäksi ja raskaammaksi, ja albumin tyyli enteili thrash metalia. Joissakin kappaleissa kuullaan myös cembaloa ja syntetisaattoria. Paluulevyt In the Shadows ja Time jatkoivat 1980-luvun albumien tyyliä. 1990-luvun jälkipuoliskon levytysten vastaanotto oli innottomampi, ja AllMusic-sivuston kritiikeissä niitä syytetään vanhan toistamisesta sekä tahattoman koomisista sanoituksista.

Mercyful Faten sanoitukset ovat yliluonnollisia kauhutarinoita. Saatana mainitaan niissä usein. King Diamond oli ateistinen satanisti, mutta Mercyful Faten sanoituksissa aihetta ei käsitellä hengellisestä tai filosofisesta näkökulmasta vaan Saatana esiintyy perinteisen kristinuskon mukaisessa roolissa: pelottavana hirviönä ja pahuuden henkilöitymänä, joka iloitsee ihmisuhreista. AllMusicin kriitikko Steve Huey kuvailee Mercyful Faten sanoituksia goottilaisiksi.

Merkitys

Mercyful Fatella oli huomattava vaikutus myöhempään äärimetalliin. Rock-journalisti Sam Dunn esittää dokumenttielokuvassaan Metal: A Headbanger’s Journey (2005) metallimusiikin sukupuun, jossa Venom, Bathory, Hellhammer ja Mercyful Fate määritellään black metalin ensimmäisen aallon keskeisimmiksi yhtyeiksi. Motörheadin ja Venomin ohella Mercyful Fate oli myös eräs thrash metalin perustajista. Vaikutusvaltaisimpina pidetään 1980-luvun alkupuoliskon julkaisuja.

Mercyful Fate innoitti myöhempien black metal -yhtyeiden julkisuuskuvaa ja lavaesiintymistä. Jo Arthur Brown, Alice Cooper, The Misfits, The Damned ja Kiss olivat käyttäneet kasvomaalauksia ja ammentaneet lavaesiintymiseensä vaikutteita kauhuelokuvista, mutta Mercyful Fate oli ensimmäinen okkulttista ja saatanallista kuvastoa lavaesiintymisessään järjestelmällisesti hyödyntänyt metalliyhtye. King Diamondin kasvomaalaukset innoittivat myöhempien black metal -yhtyeiden corpse paint -meikkiä.

King Diamond oli luultavasti ensimmäinen metallimuusikko, joka kuului Anton LaVeyn perustamaan Saatanan kirkkoon. Diamond tunsi LaVeyn henkilökohtaisesti, vaikka tämä ei yleisesti ottaen pitänyt rockmusiikista. Vaikka Diamond teki eron henkilökohtaisen uskonsa ja ja Mercyful Faten julkikuvan välille, ero ei useinkaan ollut selvä hänen ihailijoilleen ja vastustajilleen. Mercyful Fate antoi esikuvan myöhemmille black metal -yhtyeille, joille satanismi ei ollut pelkkä sanoitusten aihe vaan vakava ideologia.

Tunnettuja Mercyful Faten innoittamia yhtyeitä ovat Metallica ja Dimmu Borgir. Metallica levytti useita yhtyeen kappaleita albumilleen Garage Inc. Metallican jäsen Lars Ulrich soittaa rumpuja In the Shadows -albumin kappaleella ”Return of the Vampire”.

Jäsenet

Nykyinen kokoonpano

• King Diamond: laulu, kosketinsoittimet (1981–1985, 1992–1999, 2008, 2011, 2019–)
• Hank Shermann: sähkökitara (1981–1985, 1992–1999, 2008, 2011, 2019–)
• Bjarne T. Holm: rummut (1994–1999, 2008, 2019–)
• Mike Wead: sähkökitara (1996–1999, 2019–)
• Becky Baldwin: bassokitara (2022, 2024–)

Entiset jäsenet

• Timi Hansen: bassokitara (1981–1985, 1992–1993, 2008, 2011, 2019)
• Carsten Van Der Volsing: kitarar (1981)
• Ole Beich: bassokitara (1981)
• Ole Frausing: rummut (1981)
• Jan Lindblad: rummut (1981)
• Nick Smith: rummut (1981)
• Kim Ruzz: rummut (1981–1985)
• Benny Petersen: sähkökitara (1981–1982)
• Michael Denner: sähkökitara (1982–1985, 1992–1996, 2008, 2011)
• Sharlee D’Angelo: bassokitara (1993–1999)
• Morten Nielsen: rummut (1992–1993)
• Snowy Shaw: rummut (1993–1994)
• Joey Vera: bassokitara (2019–2024)

Diskografia

Pääartikkeli: Mercyful Faten diskografia

Albumit

• Melissa  (1983)
• Don't Break the Oath  (1984)
• In the Shadows  (1993)
• Time  (1994)
• Into the Unknown  (1996)
• Dead Again  (1998)
• 9  (1999)

Lähteet

• Dunn, Sam: Metal. A Headbanger’s Journey. Kanada, 2005. (englanniksi)
• Patterson, Dayal: Black Metal. Evoultion of the Cult. Port Townsend, WA: Feral House, 2013. ISBN 978-1936239757. Google-kijat (viitattu 30.4.2024). (englanniksi)