Wikipedia

Who’s Next

The Whon albumi 1971
(Ohjattu sivulta Who's Next)

Who’s Next on brittiläisen rockyhtyeen The Whon elokuussa 1971 julkaistu viides studioalbumi, jota pidetään yhtenä 1970-luvun hard rockin kulmakivistä sekä usein myös The Whon parhaana albumina.[2] Albumista on olemassa alkuperäisversion lisäksi bonuskappaleita sisältävä remasteroitu CD-versio ja CD-muotoinen Deluxe Edition, jonka tuplapainoksessa toinen levyistä on live-tallenne vuodelta 1971 (Live at the Young Vic).

Who’s Next
The Who
Studioalbumin Who’s Next kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  maaliskuu – toukokuu 1971
 Studio  Olympic Studios, Lontoo
 Julkaistu Yhdysvallat 14. elokuuta 1971 [1]
Britannia 25. elokuuta 1971
 Formaatti LP, CD
 Tuottaja(t) The Who, Glyn Johns
 Tyylilaji hard rock, rock
 Kesto 42.15
 Levy-yhtiö Britannia Track
Yhdysvallat Decca
Listasijoitukset

Britannia: 1.
Suomi: 10.
Yhdysvallat: 4.
Kts. lisää sijoituksia

The Whon muut julkaisut
Live at Leeds
1970 		Who’s Next
1971 		Quadrophenia
1973

Who’s Nextin tunnettuimpia kappaleita ovat ”Baba O’Riley”, ”Bargain”, ”Behind Blue Eyes” ja ”Won’t Get Fooled Again”.

Taustaa muokkaa

The Who oli julkaissut vuonna 1969 mestariteokseksi tituuleratun Tommy-rockoopperan, jota myytiin maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa kappaletta. Yhtyeen manageri Kit Lambert sai Universal Picturesin kiinnostumaan ideasta tehdä yhtyeen Tommysta elokuvaversio, mistä The Whon johtajahahmo Pete Townshend kuitenkin kieltäytyi.[3]

Yhtenä Townshendin kieltäytymisen syynä on pidetty sitä, että hänellä oli tekeillä paljon Tommyakin kunnianhimoisempi teos. Lifehouse oli science fiction -tarina tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa rock vapauttaa maailman vallanpitäjien sorrolta. Kyseessä oli eräänlainen muunnelma Aldous Huxleyn teoksesta Uljas uusi maailma, mutta paljon naiivimpi. Lifehousesta oli suunnitelmissa niin kaksoisalbumi, näyttämöversio, kirja kuin elokuvakin. Albumin äänitys oli tarkoitus tehdä quadrofonisessa eli nelikanavaisessa formaatissa, mikä olisi ollut tuolloin aivan uutta. Yhtye aloitti demojen tekemisen julkaistuaan Live at Leeds -konserttitaltioinnin (1970), mutta Townshend ymmärsi tarvitsevansa hankkeessa Yhdysvaltoihin muuttaneen Kit Lambertin apua. Sessiot alkoivat Lambertin uusilla Record Plant -studioilla New Yorkissa, vaikka Lambert ja rumpali Keith Moon olivat alkaneet käyttää kovia huumeita ja Townshend itse käytti runsaasti alkoholia. Kaikki se vaikutti kielteisesti nauhoituksiin. The Who palasi Lontooseen sen jälkeen kun humaltunut Townshend oli delirium tremens -kohtauksessa yrittänyt hypätä kymmenennen kerroksen ikkunasta.[3]

Lontooseen palattuaan Townshend otti yhteyttä erityisesti The Rolling Stones -yhtyeen kanssa työskennelleeseen tuottajaan ja äänittäjään Glyn Johnsiin, joka palkattiin Lifehousen nauhoittajaksi ja apulaistuottajaksi. Ensitöikseen Johns kehotti Townshendia tekemään Lifehouse-teeman sijasta tavallisen albumin,[3] vaikka vielä kesäkuussa 1971 kyseisen kaksoisalbumin teko oli suunnitelmissa, tosin eri kappaleilla.[4] Raitistunut Townshend suostui, ja The Who aloitti Who’s Nextin äänitykset. Tulisieluisina tunnettujen Johnsin ja Townshendin yhteistyön kestävyyttä epäiltiin, mutta heidän välilleen syntyi pitkäaikainen työ- ja ystävyyssuhde.[3]

Musiikki muokkaa

 
Roger Daltrey ja Pete Townshend Hampurissa elokuussa 1972.

The Who siirtyi Who’s Nextillä monien yllätykseksi kitaravoittoisesta rockista ilmaisuun, jossa syntetisaattorit – erityisesti A.R.P.-syntetisaattori – olivat keskeisiä. Sen ansiosta albumille tuli omaleimainen äänimaailma,[3] ja se oli muutenkin ajalle radikaali veto. Levyn kaikki kappaleet äänitettiin Olympic-studiolla maalis–toukokuussa 1971.[4]

Myös työnteko yhtyeen sisällä muuttui, eikä Pete Townshend enää johtanut yhtyettä ”valistuneena itsevaltiaana". Uudesta albumista tuli The Whon neljän jäsenen kollektiivinen aikaansaannos.[3] Solisti Roger Daltreyn kehutut laulusuoritukset ulottuvat ”Won't Get Fooled Againin” raa’asta energiasta ja karjumisesta ”Behind Blue Eyesin” hienostuneisuuteen. Hänen ääntään on pidetty onnistuneena myös vaativissa kappaleissa ”Getting in Tune” ja ”The Song Is Over”. Basisti John Entwistle puolestaan tehosti kappaleita omalla runsasfillisellä soitollaan. Hän myös kirjoitti Who’s Nextille hienoimpana pidetyn laulunsa ”My Wife”. Keith Moon soitti rumpuja aiempaa tarkemmin. Rumpuraitojen äänitykseen panostettiin nyt enemmän, jotta soundista saataisiin edellislevyjä syvempi, selvempi ja voimakkaampi. Townshendin soitto kasvatti hänen arvostustaan kitaristina. Lisäksi hänen pehmeä lauluäänensä loi jyrkän kontrastin Roger Daltreyn lauluun sellaisissa kappaleissa kuin ”Baba O’Riley”, ”Bargain” ja ”The Song Is Over”.[4]

Joitakin Lifehouseen suunniteltuja kappaleita julkaistiin myöhemmillä singleillä sekä kokoelma-albumilla Odds & Sods (1974). Niitä ovat ”Join Together”, ”Let's See Action”, ”Relay” ja ”Put the Money Down”. Sen sijaan julkaisemattomien kappaleiden ”Time Is Passing” ja ”Mary” masternauhat ovat joko kadonneet tai ne ovat liian huonokuntoisia.[4]

Yleistä kappaleista muokkaa

Levyn aloituskappale on ”Baba O’Riley”. Se muotoutui Pete Townshendin 9-minuuttisesta A.R.P.-syntetisaattoridemosta, joka yhtyeen kanssa uudistettiin lopulliseen muotoonsa. Kappaleesta tuli livesuosikki, ja siinä soittaa viulua Dave Arbus. ”Baba O'Rileyta” seuraavassa ”Bargainissa” Townshend käyttää Gretsch-kitaraa, jonka hän oli saanut lahjaksi Joe Walshilta. Levylle päätyi kappaleen sähköisin versio, ja ”Bargain” säilyi pitkään yhtyeen settilistassa. ”Love Ain’t for Keeping” nauhoitettiin alun perin hard rock -kappaleena, mutta siitä tehtiin uudelleen akustinen versio, jollaisena se myös levylle päätyi. Who’s Nextin julkaisun aikoihin se oli yhtyeen konserttien avauskappale. ”My Wife” on albumilla ainoa basisti John Entwistlen sävellys. Se ei todennäköisesti kuulunut Lifehouse-projektiin. A-puolen päättävässä ”The Song Is Over” -kappaleessa soittaa koskettimia Nicky Hopkins. The Who ei ole koskaan esittänyt sävellystä konserteissa.[4]

B-puolen aloittavassa ”Getting in Tunessa” Nicky Hopkins soittaa pianoa edellisraidan tapaan. ”Going Mobile” kuului Lifehouse-projektiin ja oli sen kevyimpiä kappaleita. The Who ei esittänyt sitä koskaan konsertissa. Sen sijaan ”Behind Blue Eyes” pysyi konserttilistassa useita vuosia, ja kappale julkaistiin Yhdysvalloissa myös singlenä. Who’s Nextille päätyi kappaleen toisena äänitetty versio (ensimmäinen versio on bonuskappaleena albumin vuonna 1995 julkaistulta remasteroidulta painokselta). Kyseisessä varhaisessa versiossa koskettimia soittaa Al Kooper. Levyn päättävä ”Won't Get Fooled Again” oli ensimmäinen kappale, jonka tekemisessä Glyn Johns oli mukana. Siitä tuli menestys: se nousi Britanniassa singlelistan sijalle 9 ja Yhdysvalloissa sijalle 15. Kappale on soitettu vuodesta 1971 lähtien jokaisessa The Whon konsertissa. Pete Townshendin soittama syntetisaattori editoitiin kappaleeseen hänen erillisestä demostaan.[4]

Julkaisu ja vastaanotto muokkaa

Who’s Next nousi 18. syyskuuta 1971 viikoksi brittilistan kärkeen, ja Yhdysvalloissa sitä myytiin neljä miljoonaa kappaletta. Myös kriitikot ottivat albumin hyvin vastaan, ja levy lunasti paikkansa 1970-luvun rockin kiistattomana klassikkona. Pete Townshend sen sijaan oli tyytymätön, sillä hän piti lopputulosta vain kompromissialbumina, joka työstettiin suuremman ja kunnianhimoisemman projektin kaaduttua. Myöhemmin Townshend on suhtautunut albumiin myönteisemmin, ja hän pääsi kaipaamiensa rockoopperoiden pariin jo kahden vuoden kuluttua, kun mod-kultin ympärille rakennettu konseptialbumi Quadrophenia (1973) ilmestyi.[3]

Rolling Stone -lehti on valinnut Who’s Nextin kaikkien aikojen 28. parhaaksi albumiksi. VH1 puolestaan valitsi sen kansikuvan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi kanneksi ja itse albumin historian 13. parhaaksi.[2]

Listasijoitukset muokkaa

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde
  Britannia 1. 18 (Top 50) 11.9.1971 [5]
  Ranska 2. 8 (Top 10) 7.10.1971 [6]
  Yhdysvallat 4. 1971 [7]
  Australia 4. 20 (Top 20) 30.10.1971 [8][9]
  Alankomaat 4. 12 (Top 20) 11.9.1971 [10]
  Kanada 5. 21.8.1971 [11]
  Norja 6. 14 (Top 20) viikko 18/1971 [12]
  Länsi-Saksa 8. [13]
  Suomi 10. [3]

Kansikuva muokkaa

Who’s Nextin Ethan A. Russellin ottamassa kansikuvassa yhtyeen jäsenet ovat virtsanneet Sheffieldissä sijaitsevan betonijärkäleen päälle. Kuvaa on pidetty The Rolling Stones -tyylisenä iskuna yhteiskunnan moraalisäännöille, ja siinä on vaikutteita elokuvasta 2001: Avaruusseikkailu. Kantta on myös pidetty jatkumona vuoden 1969 Woodstock-festivaalin tapahtumille. Pete Townshend oli siellä ajanut aktivisti Abbie Hoffmanin pois lavalta tämän yritettyä pitää yleisölle poliittista puhetta kesken The Whon esityksen.[3]

Alun perin kansikuvaksi ajateltiin kuvaa, jossa peruukkiin ja mustaan korsettiin sonnustautunut rumpali Keith Moon poseerasi ruoska kädessään. Idea kuitenkin hylättiin.[3]

Kappaleet muokkaa

  • Kaikki kappaleet säveltänyt ja sanoittanut Pete Townshend ellei toisin mainita.
A-puoli
NroNimiSävelKesto
1.Baba O'Riley4.59
2.Bargain5.34
3.Love Ain't for Keeping2.11
4.My WifeJohn Entwistle3.41
5.The Song Is Over6.16
B-puoli
NroNimiKesto
6.Getting in Tune4.50
7.Going Mobile3.43
8.Behind Blue Eyes3.39
9.Won't Get Fooled Again8.38

Vuoden 1995 remasteroitu CD-versio muokkaa

Vuoden 1995 remasteroitu versio sisältää alkuperäisen levyn yhdeksän kappaletta sekä seitsemän bonuskappaletta. Levyn aloittava ”Baba O’Riley” on tällä versiolla kymmenen sekuntia pidempi kuin alkuperäisellä levyllä tai vuoden 2003 deluxe-versiossa.

  1. Baba O’Riley – 5.09
  2. Bargain – 5.34
  3. Love Ain’t for Keepin’ – 2.11
  4. My Wife – 3.41 (säv. John Entwistle)
  5. The Song Is Over – 6.16
  6. Getting in Tune – 4.50
  7. Going Mobile – 3.43
  8. Behind Blue Eyes – 3.39
  9. Won’t Get Fooled Again – 8.32
  10. Pure and Easy – 4.22
  11. Baby Don’t You Do It – 5.14 (säv. Brian Holland, Lamont Dozier, Edward Holland)
  12. Naked Eye – 5.31
  13. Water – 6.25
  14. Too Much of Anything – 4.25
  15. I Don’t Even Know Myself – 4.56
  16. Behind Blue Eyes – 3.28

Vuoden 2003 deluxe-versio muokkaa

Ensimmäinen levy sisältää alkuperäisen levyn yhdeksän raitaa sekä kuusi New Yorkissa 1971 levytettyä bonuskappaletta, joista kappaleita ”Gettin' in Tune” ja ”Won’t Get Fooled Again” ei ole julkaistu aiemmin.

CD 1 muokkaa

  1. Baba O’Riley – 4.58
  2. Bargain – 5.33
  3. Love Ain't for Keepin’ – 2.10
  4. My Wife – 3.33
  5. The Song Is Over – 6.16
  6. Getting in Tune – 4.48
  7. Going Mobile – 3.42
  8. Behind Blue Eyes – 3.41
  9. Won’t Get Fooled Again – 8.31
  10. Baby Don’t You Do It – 8.20
  11. Getting in Tune – 6.33
  12. Pure and Easy – 4.31
  13. Love Ain’t for Keepin' – 4.03
  14. Behind Blue Eyes – 3.28
  15. Won’t Get Fooled Again – 8.46

CD 2 muokkaa

Toinen levy sisältää live-konsertin Young Vic -teatterissa Lontoossa 26. huhtikuuta 1971. Kappaleista vain ”Water” ja ”Naked Eye” on julkaistu aiemmin.

  1. Love Ain’t for Keepin’
  2. Pure and Easy
  3. Young Man Blues
  4. Time is Passing
  5. Behind Blue Eyes
  6. I Don’t Even Know Myself
  7. Too Much of Anything
  8. Gettin’ in Tune
  9. Bargain
  10. Water
  11. My Generation
  12. (I’m a) Roadrunner
  13. Naked Eye
  14. Won’t Get Fooled Again

Kokoonpano muokkaa

  • Roger Daltrey – laulu
  • John Entwistle – bassokitara, vaskipuhaltimet, laulu, piano kappaleessa ”My Wife”
  • Keith Moon – rummut, lyömäsoittimet
  • Pete Townshend – kitara, VCS3-urut, A.R.P.-syntetisaattori, laulu, piano kappaleessa ”Baba O’Riley”

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Albumin vuoden 1995 remasteroidun cd-version tiedot
  2. ↑ a b The Who : Who's Next - The Best Album of All-Time?? squidoo.com. Arkistoitu 23.10.2010. Viitattu 6.2.2011. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j Nyman, Jake: Aution saaren levyt, s. 132-133. Hämeenlinna: Karisto Oy, 1997. ISBN 951-31-0822-8.
  4. ↑ a b c d e f Vuonna 1995 julkaistun CD-version kansilehti, Polydor 527 760-2 Kirjoittanut John Atkins. (englanniksi)
  5. ↑ Chart Stats - The Who - Who's Next chartstats.com. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  6. ↑ Infodisc : Récapitulatif des Albums par Artiste infodisc.fr. Viitattu 5.2.2011. (ranskaksi)
  7. ↑ Who's Next - The Who - Allmusic Allmusic. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  8. ↑ Go-Set Australian Charts ~ 1971 poparchives.com.au. Arkistoitu 23.2.2014. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  9. ↑ Go-Set Australian Charts 11.3. 1972. poparchives.com.au. Arkistoitu 11.10.2008. Viitattu 5.2.2011. (englanniksi)
  10. ↑ dutchcharts.nl - The Who - Who's Next dutchcharts.nl. Viitattu 6.2.2011. (englanniksi)
  11. ↑ Search - RPM - Library and Archives Canada collectionscanada.gc.ca. Viitattu 6.2.2011. (englanniksi)
  12. ↑ norwegiancharts.com - The Who - Who's Next norwegiancharts.com. Viitattu 6.2.2011. (englanniksi)
  13. ↑ Charts-Surfer: Songsearch charts-surfer.de. Viitattu 6.2.2011. (englanniksi)
The Who
Studioalbumit
Livealbumit
  • Live at Leeds
  • Who’s Last
  • Join Together
  • Live at the Isle of Wight Festival 1970
  • BBC Sessions
  • Blues to the Bush
  • Encore Series 2002
  • Live at Royal Albert Hall
  • Encore Series 2004
  • Live From Toronto
  • Encore Series 2006
  • Encore Series 2007
  • Live at the Fillmore East 1968
Soundtrack-albumit
Kokoelma-albumit
  • Direct Hits
  • Meaty Beaty Big & Bouncy
  • Odds & Sods
  • Hooligans
  • Join Together
  • Who’s Greatest Hits
  • Who’s Better, Who’s Best
  • 30 Years of Maximum R&B
  • My Generation: The Very Best of the Who
  • The Ultimate Collection
  • Then and Now (1964 - 2004)
EP:t
  • Rock Steady Who!
  • Tommy EP
  • Wire & Glass
DVD-julkaisuja
  • The Who Listening to you – Live at The Isle of Wight Festival 1970
  • Quadrophenia
  • The Who & Special Guests Live at The Royal Albert Hall
  • The Who Live From Toronto
  • The Who Tommy and Quadrophenia Live with Special Guests 3-DVD
  • The Who Kids Are Alright
  • The Who - Live In Boston
  • The Who Die Keith Moon Ära
  • Amazing Journey: The Story of The Who/Six Quick Ones
  • Tommy – The Movie
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Who’s_Next&oldid=22040952”