Vladimir Voinovitš
Vladimir Nikolajevitš Voinovitš (ven. Влади́мир Никола́евич Войно́вич, 26. syyskuuta 1932 Stalinabad – 27. heinäkuuta 2018[1]) oli venäläinen kirjailija.
Vladimir Voinovitš syntyi toimittajan perheeseen Tadžikistanin pääkaupungissa. Isän pidätyksen jälkeen perhe muutti Ukrainan Zaporižžjaan.[2] Voinovitš kävi ammattikoulun[2] ja valmistui puusepäksi, mistä oli hyötyä, kun hänen teoksiaan ei julkaisu.[3] Hän palveli armeijassa ja opiskeli Moskovan pedagogisessa instituutissa, josta hän lähti komsomolnuorten mukana raivaamaan Kazakstanin uudismaita.[2]
Voinovitš alkoi kirjoittaa runoja 1950-luvun alussa. 1960-luvun alussa hän tuli tunnetuksi suositun ”Kosmonauttien laulun” sanoittajana. Voinovitš julkaisi Neuvostoliitossa joukon kertomuksia ja pienoisromaaneja, joista eräät hän muokkasi näytelmiksi. Satiirinen romaani Sotamies Ivan Tšonkinin ihmeelliset seikkailut (Žizn i neobytšainyje prikljutšenija soldata Ivana Tšonkina, alkuosa julkaistu Saksassa 1969, kokonaan Ranskassa 1975) sekä kirjailijan toiminta kansalaisoikeuksien puolesta aiheuttivat vuonna 1974 hänen erottamisensa Neuvostoliiton kirjailijaliitosta[4]. Voinovitš muutti 1980 Saksaan, ja seuraavana vuonna häneltä riistettiin Neuvostoliiton kansalaisuus[2].
Kirjailijan lännessä julkaisemien satiirien aiheena on neuvostojärjestelmä ja sen historia. ”Suuren isänmaallisen sodan” alkuvaiheesta kertovan Tšonkinin jatko-osana ilmestyi Kruununtavoittelija (Pretendent na prestol, 1979). Arkielämän mielettömyyttä kuvaavat kertomukset Ivankiada (1976) ja Šapka (”Lakki”) sekä esseekokoelma Antisovetski Sovetski Sojuz (”Neuvostovastainen Neuvostoliitto”, 1985). Lännessä kirjoitetuista teoksista huomattavin on antiutopia Moskva 2042 (”Moskova vuonna 2042”, 1987).[5] Sen kuvaamalla tulevaisuuden Venäjällä uuskommunistinen ideologia on sulautunut ortodoksiseen uskontoon. 1980-luvulla Voinovitš toimi myös Radio Svobodan avustajana.[6]
Mihail Gorbatšov palautti vuonna 1990 Voinovitšille Neuvostoliiton kansalaisuuden. Voinovitšin pääteos Tšonkin ilmestyi Neuvostoliitossa vuonna 1988 ja herätti valtavaa huomiota. Kirjailijan myöhempiä teoksia ovat omakohtainen KGB-kuvaus Delo no 34840 (”Tapaus numero 34840”, 1994), omaelämäkerrallinen Zamysel (”Aie”, ensimmäinen julkaisu 1995), romaani Monumentalnaja propaganda (”Monumenttipropaganda”, 2000) ja Aleksandr Solženitsynille omistettu Portret na fone mifa (”Muotokuva myytin taustalla”, 2002).[6]
Suomennettuja teoksia muokkaa
- Sotamies Ivan Tšonkinin ihmeelliset seikkailut (Žizn i neobytšainyje prikljutšenija soldata Ivana Tšonkin). Suom. Riitta Pyykkö. Hämeenlinna: Karisto, 1979 ISBN 951-23-1398-7
- Kruununtavoittelija: sotamies Ivan Tšonkinin uudet seikkailut (Pretendent na prestol). Suom. Riitta Pyykkö. Hämeenlinna: Karisto, 1981 ISBN 951-23-1752-4
Lähteet muokkaa
- ↑ Умер писатель Владимир Войнович Новая газета. Arkistoitu 28.7.2018. Viitattu 28.7.2018. (venäjäksi)
- ↑ a b c d Войнович, Владимир Николаевич Entsiklopedija Krugosvet. Viitattu 10.1.2016. (venäjäksi)
- ↑ Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Voinovitš, Vladimir”, Otavan kirjallisuustieto, s. 857–858. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X.
- ↑ Kasack, Wolfgang: Entsiklopeditšeski slovar russkoi literatury s 1917 goda, s. 177–178. London: Overseas Publications Interchange, 1988. ISBN 0-903868-73-3.
- ↑ Russkaja literatura XX veka. Prozaiki, poety, dramaturgi: biobibliografitšeski slovar, s. 363–365. Moskva: Olma-Press Invest, 2005. ISBN 5-94848-211-1. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Kto jest kto v kulture slovari.yandex.ru. Arkistoitu 28.7.2014. Viitattu 10.1.2016.