Vittorio De Sica

italialainen elokuvaohjaaja ja näyttelijä
(Ohjattu sivulta Vittorio de Sica)

Vittorio De Sica (7. heinäkuuta 1901 Sora, Italia13. marraskuuta 1974 Neuilly-sur-Seine, Pariisi, Ranska) oli italialainen elokuvaohjaaja ja näyttelijä,[1] jonka tunnetuimpiin töihin ohjaajana kuuluvat Polkupyörävaras (1948), Kaksi naista (1960) ja Finzi Continin puutarha (1971).

Vittorio De Sica vuonna 1959.

De Sica syntyi köyhään perheeseen[1] ja aloitti työuransa toimistovirkailijana. Hän aloitti näyttelemisen teattereissa ja vuonna 1918 hän ryhtyi myös elokuvanäyttelijäksi[1]. Laajempaan suosioon De Sica nousi debyyttiäänifilminsä La vecchia signora myötä vuonna 1931. Vuonna 1933 hän perusti oman teatteriryhmän vaimonsa Giuditta Rissonen ja Sergio Tofanon kanssa. Ryhmä esitti lähinnä kevyitä komedioita, mutta myös Pierre Beaumarchaisin näytelmiä. Ryhmä työskenteli myös ajan tunnettujen ohjaajien, kuten Luchino Viscontin, kanssa. De Sica oli myös laulaja. Hän lauloi elokuvassa Gli uomini, che mascalzoni! (1932) sävelmän ”Parlami d’amore Mariu”. Muita hänen laulujaan ovat ”Sono tre parole” (elok. Un cattivo soggetto v. 1933), ”Tu solamente tu”, ”Tu Che Mi Fai Piangere” (Questi ragazzi, v. 1937).

Elokuvaohjaajaksi De Sica ryhtyi toisen maailmansodan aikana[1]. Hänen ensimmäiset työnsä ohjaajana olivat kevyitä viihde-elokuvia. De Sican viides elokuva, Lapset katsovat meihin vuodelta 1944,[1] oli hänen ensimmäinen elokuvansa, joka käsitteli sosiaalisesti vaikeaa aihetta. Elokuva oli myös hänen ensimmäinen yhteistyönsä Cesare Zavattinin kanssa, ja seuraavat neljä elokuvaa – Sciuscià – viattomat (1946), Polkupyörävaras (1948), Milanon ihme (1950) ja Umberto D. – elämän vanki (1952) – olivat heidän uransa pääteoksia[1]. De Sicaa ja Zavattinia pidetään italialaisen neorealismin (ital. neorealismo), sodanjälkeisen elokuvasuuntauksen, kantavina voimina. Sittemmin De Sica kunnostautui myös komediaohjaajana sekä Gina Lollobrigidan ja Sophia Lorenin luotto-ohjaajana[1], mutta ei enää yltänyt aikaisempien töidenssä tasolle[2].

Suomessa Vittorio De Sica sai elokuvasta Umberto D. parhaan ulkomaisen ohjaajan Jussi-palkinnon vuonna 1957.[3]

De Sican päätyö on vuonna 1948 valmistunut Ladri di biciclette (Polkupyörävaras), joka on analyysi sodanjälkeisestä Roomasta. Sen päähenkilö on joutunut työttömäksi, ja hänellä on poikansa elätettävänä. Umberto D taas on vanhuuden tragiikan kuvaus. Näissä neorealistisissa töissään de Sica oli tinkimättömän rehellinen omalle näkemykselleen ja taiteellisille pyrkimyksilleen. Ne eivät kuitenkaan omana aikanaan olleet yleisömenestyksiä, ja ohjaaja joutui rahoittaman työskentelyään esimerkiksi esiintymällä 1950-luvulla toisten ohjaajien elokuvissa.[2]

Valikoitu filmografiaMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g Alanen, Antti: Elokuvantekijät, s. 167–168. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-20533-3.
  2. a b ”Sica, Vittorio de”, Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–sukulaisuus), s. 6195. Otava, 1980. ISBN 951-1-05637-9.
  3. Filmiaura Jussit.fi: Jussi-voittajat kautta aikojen

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vittorio De Sica.
Tämä elokuvaohjaajaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.