Viron kansanrunouden arkisto
Viron kansanrunouden arkisto on syyskuussa 1927 perustettu arkisto Tartossa, Virossa. Alkuaikoina se oli osa Viron Kansallismuseota[1], mutta nykyään se kuuluu Viron Kirjallisuusmuseoon.[2] Arkiston nykyisenä pääjohtajana toimii Risto Järv.[3]
| Viro kansanrunouden arkisto Eesti rahvaluule arhiiv |
|
|---|---|
 Viron kansanrunouden arkisto (osa Viron kirjallisuusmuseota |
|
| Tyyppi | Kirjasto |
| Sijainti | Tartto, Viro |
| Perustettu | 24. syyskuuta 1927 |
| Johtaja | Risto Järv |
| Kotisivut | folklore.ee/era/ava.htm |
| Koordinaatit | |
 Viro kansanrunouden arkisto |
|
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Historia muokkaa
Vuonna 1927 perustetun Viron kansanrunouden arkiston päätavoitteena oli koota yhteen kaikki aikaisemmat kokoelmat. Arkisto halusi helpottaa tutkimustyötä siten, että suuri osa aineistosta olisi löydettävissä samasta paikasta. Samalla arkisto kannusti tutkijoita laajamittaiseen kenttätyöhön ympäri Viroa, mikä edesauttoi kokoelmien täydentymistä.
Alkuvuodet muokkaa
Arkiston ensimmäisiin kokoelmiin kuuluivat virolaisen kansanrunouden kerääjän Jakob Hurtin (1839–1907) käsikirjoitukset.[2] Hurtin käsikirjoitukset sisälsivät niin kansanrunoutta kuin virolaisten talonpoikien elämän kuvailua. Aikaisemmin paikallista kansanrunoutta olivat keränneet harrastusmielessä lähinnä kirjallisuudesta kiinnostuneet baltiansaksalaiset.[4] Hurt järjesti laajamittaisia kansanrunouden keruita: hän kannusti virolaisia keräämään kansanrunoutta itse ja lähettämään kerätyn materiaalin hänelle.[5] Keräystyöt sopivat hyvin vallitsevaan kansallisromantiikkaan – oman kansanrunouden kerääminen ja täten oman historian ja kansallisen identiteetin luominen oli tärkeä osa kansallista heräämistä.[4] Keräystöihin osallistuikin yli 1400 henkilöä, ja tuloksena syntyi 114 696 sivun käsikirjoituskokoelma, joka sisälsi lauluja, sananlaskuja, arvoituksia, legendoja, kansansatuja ja muuta kansanperinnettä eri puolilta Viroa. Hurt jakoi kerätyn aineiston järjestelmällisesti niteiksi lajityypin ja keräyspaikan mukaan.[5] Hurtin kuoleman jälkeen kokoelmat siirrettiin Kaarle Krohnin ehdotuksesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon Helsinkiin, koska Virossa ei vielä tuolloin ollut sopivia säilytysolosuhteita tällaiselle aineistolle.[2]
Vuonna 1924 syntyi ajatus perustaa Viroon oma kansanrunouden arkisto ja neuvottelut J. Hurtin kokoelmien palauttamisesta alkoivat. Yksi arkiston perustamisen puolestapuhuja oli virolainen folkloristi Oskar Loorits (1900–1961), joka nimitettiinkin kansanrunouden arkiston ensimmäiseksi johtajaksi. Viron arkisto otti mallia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta. Se avattiin 24. syyskuuta 1927 Viron kansallismuseon itsenäisenä osastona. Aluksi arkistonhoitajat keskittyivät aikaisemmin kerätyn materiaalin lajitteluun ja käsittelyyn, jotta se olisi helposti saatavilla tutkijoille.[4] Samoihin aikoihin aloitettiin myös kansanrunouden kerääminen kenttätyön ja kirjeenvaihtajien avulla. Arkiston kokoelmat kasvoivat huomattavasti Neuvostoliiton miehitystä edeltäneen 13 vuoden aikana. Käsikirjoitusten lisäksi perustettiin erilliset kokoelmat äänitallenteille ja valokuville.
Toinen maailmansota muokkaa
Viron kansanrunouden arkisto siirtyi Viron kansallismuseosta osaksi Valtion kirjallisuusmuseota vuonna 1940. Natsi-Saksan miehityksen (1941–1944) aikana Valtion kirjallisuusmuseo suljettiin ja arkisto kokoelmineen siirrettiin Tarton yliopiston omistukseen. Oskar Loorits erotettiin arkiston johtajan tehtävästä poliittisten vakaumustensa vuoksi. Vuonna 1943 kokoelmat evakuoitiin eri puolille Viroa, jotta ne eivät tuhoutuisi sodan ja mahdollisten vallanvaihdosten melskeissä. Neuvostoliitto miehitti Viron uudelleen vuonna 1944, ja kansanrunouden arkisto siirtyi takaisin uudelleen avatun Valtion kirjallisuusmuseon alaiseksi ja kokoelmat kerättiin takaisin yhteen rakennukseen. Kokoelmien tarkistus ja sensurointi oli pintapuolista Neuvostoliiton miehityksen alkuaikoina (1940–1941), mutta tämä muuttui vuodesta 1945 alkaen, jolloin poliittinen ilmapiiri ja sen myötä sensuuri muuttui ankarammaksi.[6]
Neuvostoaika muokkaa
Viro oli lyhyesti Saksan hallussa vuosina 1941–44 ja kuului osaksi Ostlandin valtakunnankomissariaattia. Vuonna 1944 Neuvostoliitto miehitti alueen uudelleen. Alueelle perustettiin Neuvostoliiton jäsentasavalta Viron sosialistinen neuvostotasavalta, Viron SNT (vir. Eesti Nõukogude Sotsialistlik Vabariik, Eesti NSV). Viro itsenäistyi uudelleen Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin vuonna 1991.
Neuvostoliiton miehitys vaikutti maan poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuurielämään monin tavoin. Viron kansanrunouden arkisto ei ollut tästä poikkeus. Arkiston nimi ja asema vaihdettiin Valtion kirjallisuusmuseon folkloristiikan osastoksi. Neuvostoliiton ideologian seurauksena tehtiin merkittäviä muutoksia alkaen siitä, miten ylipäätään kansanrunouteen ja aikaisemmin käytössä olleisiin arkistokäytäntöihin suhtauduttiin. Folkloristiikan osaston toiminta tuli mukauttaa sopimaan Neuvostoliiton ideologiaan, jonka myötä esimerkiksi ideologisesti epäsopivia arkistonhoitajia erotettiin 1940-luvun lopussa.
Neuvostoliiton suhtautuminen kansanrunouteen oli ristiriitaista. Julkisesti jäsentasavaltoja kannustettiin olemaan kulttuurisella ja kansallisella tasolla autonomisia. Kansanrunoutta ja sen lukuisia motiiveja käytettiin virallisessa taiteessa ja valtion propagandassa. Kansanrunouden keräämistä, kokoamista ja tutkimista jatkettiin, mutta tutkimuksen piti noudattaa hyväksyttyjä kriteerejä. Tutkimuksessa suosittiin työväenluokan ja alempien sosioekonomisten ryhmien käsittelyä, ja osa aihealueista, kuten uskonto ja kansanuskomukset, olivat pääsääntöisesti kiellettyjä tai vähintään niiden tutkimista ei katsottu hyvällä. Stalinin valtakauden aikana jäsentasavaltojen perinteistä yritettiin löytää etenkin venäläisen kulttuurin vaikutteita jättäen huomiotta mahdolliset suomalaiset, germaaniset tai balttilaiset vaikutteet. Kansanrunouden aihealueista suosittiin niitä, jotka vahvistivat Neuvostoliiton ideologista kuvaa.[4] Tällaisia olivat muun muassa monet eeppiset sankarikertomukset.
Jakob Hurt julistettiin porvarilliseksi ja kansanrunouden arkistojen perustaja Oskar Loorits väärämieliseksi. Looritsin nimi poistettiin olemassa olevista hakemistoista ja hänet mainittiin uusissa julkaisuissa vain harvoin. Kaikki osaston kokoelmat tarkistettiin ja tarvittaessa sensuroitiin vuosina 1945–1952. Käsikirjoitukset tarkistettiin sivu kerrallaan. Sensuurimenetelminä käytettiin leikkaamista, mustetta ja liimaa. Jopa kokonaisia sivuja revittiin pois. Sensurointi oli yksi osaston henkilökunnan työtehtävistä, ja suurimman osan sensuroinnista tekivätkin folkloristit itse. Osa kokoelmista tarkistettiin valtion keskusarkiston henkilökunnan toimesta, ja tällöin sensuuri oli usein tiukempaa. Suuri osa sensuroitavasta materiaalista koostui satiirisista lauluista ja vitseistä, joissa kritisoitiin vallitsevia oloja. 1960-luvulla Stalinin kuolemaa seurasi ns. Hruštšovin ”suojasää”, jonka myötä suurin osa stalinistisen sensuurin ajan materiaalista palautettiin osastolle. Paikalliset KGB:n virkamiehet tarkkailivat siltikin kokoelmia ja niiden sisältöä aina 1980-luvun loppupuolelle asti ja ongelmien välttämiseksi materiaalia säilytettiin erillisissä laatikoissa.[6]
Neuvostoliitto mahdollisti monien kansojen kansanrunouden keräämisen ja tutkimisen aikaisempien valtiorajojen poistumisen myötä. Neuvostoaikana alettiin myös järjestämään kollektiivisia kenttätöitä ja retkiä, joihin tavallisesti osallistui kerralla 10–15 folkloristia. Näitä retkiä järjestettiin etenkin maaseudulle ja niiden aikana keskityttiin pääasiassa arkaistisiin perinteisiin ja kansanrunouteen. Ajan myötä folkloristien mielenkiinnon kohteet kuitenkin nykyaikaistuivat ja esimerkiksi Neuvostoliiton viimeisen vuosikymmenen aikana kiinnostuttiin lasten perinteestä. Juuri ennen Neuvostoliiton kaatumista virolaiset kiinnostuivat kasvavissa määrin omasta alkuperästään ja juuristaan. Näihin aikoihin suosituksi tutkimusaiheeksi nousivat kansanuskomukset. Vuonna 1995 osaston nimi vaihdettiin takaisin Viron kansanrunouden arkistoksi.[4]
Nykyaika muokkaa
Tarton yliopiston kirjallisuuden ja kulttuurin osasto ja osa Tallinnan Viron tiedeakatemian kokoelmista liitettiin osaksi Viron kansanrunouden arkistoa Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen, vuonna 1995. Näin suurin osa kansanrunouden kokoelmista saatiin koottua saman katon alle vuoteen 2000 mennessä.[2] Arkiston aineistot on suunnattu ensisijaisesti folkloristiikan tutkijoille ja opiskelijoille. Arkiston työntekijät tekevät yhteistyötä etnologien, kulttuuriantropologien ja muiden tieteenalojen tutkijoiden kanssa Virossa ja kansainvälisesti.
Tekniikan kehitys mahdollisti erilaisten digitaalisten rekistereiden ja tietokantojen luomisen 1990-luvulla. 90-luvulla aloitettiin myös kokoelmien digitalisointi, ja digitaalisen aineiston määrä kasvaakin vuosi vuodelta. Yksi esimerkki digitalisoinnista on Viron kirjallisuusmuseon verkkotietokanta Kivike.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ Oras, Janika; Västrik, Ergo-Hart: Estonian Folklore Archives of the Estonian Literary Museum. The World of Music, 2002, nro 44 (3), s. 153-156.
- ↑ a b c d Järv, Risto: Estonian Folklore Archives. Oral Tradition, 2013, nro 28 (2), s. 291-298. doi:10.1353/ort.2013.0022.
- ↑ Eesti Teadusinfosüsteem: CV: Risto Järv etis.ee. Viitattu 6. maaliskuuta, 2021.
- ↑ a b c d e Saarlo, Liina: Folk and Nation in Estonian Folkloristics. Folklore Fellow's Network, 2018, nro 1/2018, s. 15-26.
- ↑ a b Järv, Risto; Sarv, Mari: ”From Regular Archives to Digital Archives”, Corpora Ethnographica Online. Strategies to Digitize Ethnographical Collections and Their Presentation on the Internet, s. 49-60. Waxman Verlag, 2014.
- ↑ a b Västrik, Ergo Hart: ”Archiving Tradition in a Changing Political Order: From Nationalism to Pan-Finno-Ugrianism in the Estonian Folklore Archives”, Culture Archives and the State: Between Nationalism, Socialism, and the Global Market, s. 1-25. Columbus, OH: The Ohio State University, 2007. Teoksen verkkoversio.