Virankannos
Virankannos on Mikael Agricolan mainitsema karjalaisten henkiolento, joka tekee kaurapellot viljaviksi.
Varhaiset maininnat muokkaa
Agricolan "epäjumalien" luettelossa vuodelta 1551 Wirancannos kaitsi kauran:
- Wirancannos Cauran caitzi / mutoin oltin Caurast paitzi
Sigfridus Aronus Forsiuksen latinankielisessä runomuotoisessa versiossa Agricolan luettelosta Virancannos hedelmöittää kaurapellot vihreiksi:
- Virancannos agros viridi fecundat avena[1]
Kansanrunous muokkaa
Kansanrunoissa esiintyy monia eri versioita Virankannoksen nimestä: Virokannas, Vierokanta, Viinikanta, Visakanta, Tinkanta, Tinarinta. Yleisin versio on Virokannas, joka mainitaan erityisesti kahdessa kertovassa runossa, Ison härän runossa ja Väinämöisen tuomiossa. Elias Lönnrot sovitti molemmat runot Kalevalaan.
Kalevalan 20. runossa Virokannas tekee epäonnistuneen yrityksen teurastaa härkä:
Kalevala 20:53-72[2]
Tulipa ukko ulkomainen,
Virokannas karjalainen.
---
Läksi ukko iskemähän,
Virokannas koskemahan,
Palvoinen pitelemähän.
Härkä päätä häiläytti,
mustat silmänsä mulisti:
ukko kuusehen kavahti,
Virokannas vitsikkohon,
Palvoinen pajun sekahan!
Kalevalan 50. runossa Virokannas kutsutaan kastamaan Marjatan poikaa, mutta hän vaatii että lapsi on ensin tutkittava ja tuomittava:
Kalevala 50:431-440[3]
Etsittihin ristijätä,
katsottihin kastajata.
Tuli ukko ristimähän,
Virokannas kastamahan.
---
Väinämöinen tuomitsee lapsen kuolemaan, mutta puolikuinen poika muistuttaa hänen omista pahoista teoistaan, jolloin Virokannas kastaa lapsen Karjalan kuninkaaksi:
Kalevala 50:475-478[3]
Ukko risti ripsahutti,
kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi,
kaiken vallan vartijaksi.
Alkuperä muokkaa
Virankannoksen alkuperästä ja nimestä on olemassa monia teorioita. Suuressa suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassaan Lönnrot arveli, että nimi Virokannas tarkoittaisi miestä, joka on Virosta peräisin, on Viron kantaa. Martti Haavion teorian mukaan Virankannoksen taustalla olisi katolinen pyhimys, Virok-Johannes eli Suitsuke-Johannes[4].
E.N. Setälän ja Uno Harvan tulkinnan mukaan Virankannos eli Virokannas tarkoitti maailmanpylvästä, joka kannattaa maailmaa eli viroa. Viro olisi tässä yhteydessä skandinaavinen lainasana (nykyruots. värld), joka tarkoittaisi maailmaa paikannimen Viro lisäksi. Harva myös liitti Virankannoksen skandinaavien 'maailman jumalan' (veraldar god) eli Freyrin yhteyteen.[5]
Suomalaisen kirjallisuuden seuran etymologinen sanakirja[6] hyväksyy Harvan ja Setälän tulkinnan ja toteaa lisäksi että viro-sanaa muistuttaa merkitykseltään venäläisperäinen sana miero (kuten ilmauksessa mieron tiellä). Kannas taas tulee joko kantaa-sanasta tai kansi-sanasta (jotka ovat sukulaissanoja keskenään), joten sen voisi sananmukaisesti kääntää nykykielelle maailman kantajaksi tai maailman kanneksi.
Nykyisistä tutkijoista Anna-Leena Siikala tukee käsitystä Virankannoksen ja Freyrin yhteydestä. Siikalan mukaan kaura on viljalajina Suomessa niin nuori, että Virankannos tuskin oli pelkästään sen suojelija, vaan todennäköisesti Freyrin kaltainen koko maan kasvun ja hedelmällisyyden miehinen jumaluus.[7]
Myös saamelaiseen Veralden Olmai -jumaluuteen, jonka nimi on samaa juurta[5], yhdistetään maailmanpylväs ja hedelmällisyyskultin piirteitä.[8]
Katso myös muokkaa
- Kannus eli noitarumpu
- Iso härkä
Lähteet muokkaa
- ↑ http://kansanrunous.net84.net/Suomalaisten_muinaisusko/muut_suomalaisten_jumalien_esittelyt.htm (Arkistoitu – Internet Archive) Uno Harva: Suomalaisten muinaisusko. 1948.
- ↑ http://kansanrunous.net84.net/kalevala/20.htm (Arkistoitu – Internet Archive) Kalevala 20. runo
- ↑ a b http://kansanrunous.net84.net/kalevala/20.htm (Arkistoitu – Internet Archive) Kalevala 50. runo
- ↑ Martti Haavio: Karjalan jumalat. 1959.
- ↑ a b http://kansanrunous.net84.net/Suomalaisten_muinaisusko/kasvillisuuden_haltijat.htm (Arkistoitu – Internet Archive) Uno Harva: Suomalaisten muinaisusko. 1948.
- ↑ Ulla-Maija Kulonen (päätoimittaja) & et al.: Suomen sanojen alkuperä, etymologinen sanakirja R-Ö. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-717-712-7.
- ↑ Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalainen mytologia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 9789522223937.
- ↑ Taivaanjumala Saamelaiskulttuurin ensyklopedia. Helsingin yliopisto. Viitattu 28.6.2015.