Vilho Lindén
Vilho Lindén (29. joulukuuta 1897 Karjalohja – 10. tammikuuta 1970) oli suomalainen jääkärieverstiluutnantti. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Juho Robert Linden ja Alma Sofia Lietzen. Hänet vihittiin avioliittoon ensimmäisen kerran vuonna 1923 Kerttu Aune Paganuksen kanssa, josta hän erosi vuonna 1958 ja avioitui uudelleen 1958 Eila Enqvistin kanssa, joka kuoli jo seuraavana vuonna.[1][2]
Opinnot muokkaa
Hän kävi kansakoulun ja suoritti yksityisesti seitsemännen luokan Haminan yhteislyseossa vuonna 1930. Taistelukoulun komppanianpäällikkökurssin hän suoritti vuosina 1927–1928 ja upseerien talvikoulutuskurssin vuonna 1931.[1][2]
Jääkäriaika muokkaa
Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 27. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hänet siirrettiin 22. marraskuuta 1917 pataljoonan 1. konekiväärikomppaniaan.[1][2]
Suomen sisällissota muokkaa
- Katso myös: Suomen sisällissota
Hän astui Suomen armeijan palvelukseen 11. helmikuuta 1918 vänrikiksi ylennettynä ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 2. jääkärirykmentin konekiväärikomppaniaan, josta hänet siirrettiin 20. huhtikuuta 1918 alkaen 12. jääkäripataljoonaan perustetun konekiväärikomppanian päälliköksi. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, Tampereella, Kauksamossa, Kivennavalla ja Raivolassa sekä Inon piiritykseen.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika muokkaa
Hän palveli sisällissodan jälkeen edelleen 2. Jääkärirykmentissä, jonka nimi muutettiin ensin Jääkärirykmentti n:o 2:ksi ja myöhemmin Porin jalkaväkirykmentti n:o 2:ksi. Rykmentistä hänet siirrettiin 20. marraskuuta 1918 alkaen Laatokan jalkaväkirykmentti n:o 6:n (myöhempi nimi Viipurin rykmentti) 3. konekiväärikomppaniaan, missä hän toimi joukkueenjohtajana ja oli komppanian mukana Repolassa ja toimi Omelian ja Muujärven vartiokomennuskuntien päällikkönä. Hänet määrättiin 16. kesäkuuta 1919 edellä mainitun komppanian ja 27. heinäkuuta 1928 alkaen 2. konekiväärikomppanian päälliköksi. Hän oli Viipurin rykmentin aliupseerikoulun johtajana vuosina 1928–1930 ja hoiti useita kertoja pataljoonankomentajan tehtäviä vuosina 1930–1932. Hänet määrättiin 1. heinäkuuta 1933 toisen ja 29. syyskuuta 1933 ensimmäisen pataljoonan komentajaksi, josta hänet siirrettiin 11. syyskuuta 1935 Pohjan rykmentin aliupseerikoulun johtajaksi ja komennettiin 11. heinäkuuta 1938 vuodeksi ensimmäiseksi sotilasohjaajaksi Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin esikuntaan.[1][2]
Talvi- ja jatkosota muokkaa
Talvisotaan hän osallistui 3. pataljoonan komentajana 3. Prikaatissa ja osallistui taisteluihin Raudussa, Summassa, Kämärällä ja Talissa. Välirauhan aikana hän toimi aluksi samassa tehtävässä, kunnes siirrettiin ensin 2. pataljoonan komentajaksi 1. Prikaatiin ja edelleen 1. pataljoonan komentajaksi 12. prikaatiin. Jatkosotaan hän osallistui Linnoituspataljoona 14:n komentajana, josta hänet siirrettiin Jalkaväkirykmentti 11:n komentajaksi, missä tehtävässä oli vuoteen 1943 saakka, jolloin siirtyi rykmentin komentajan apulaiseksi. Jatkosodassa hän otti osaa taisteluihin Uhtuan suunnalla. Hänet siirrettiin vuonna 1943 Jalkaväenkoulutuskeskus 23:n päälliköksi, josta hänet siirrettiin Pataljoonan komentajaksi Jalkaväenkoulutuskeskus 3:een. Hän erosi vakinaisesta palveluksesta sotien jälkeen vuonna 1944.[2]
Luottamustoimet muokkaa
Hän toimi 3. Divisioonan kunniatuomioistuimen jäsenenä vuonna 1935.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
        |
|
Lähteet muokkaa
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.