Viiksitimali

lintulaji

Viiksitimali, vanhalta nimeltään partatiainen, (Panurus biarmicus) on harvalukuinen ruovikoiden varpuslintu. Aikaisemmin laji luettiin kuuluvaksi timalien heimoon, mutta on sittemmin siirretty omaan heimoonsa viiksitimalit.

Viiksitimali
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Vaarantunut [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Viiksitimalit Panuridae
Suku: Panurus
Laji: biarmicus
Kaksiosainen nimi

Panurus biarmicus
(Linnaeus, 1758)

Katso myös

  Viiksitimali Wikispeciesissä
  Viiksitimali Commonsissa

Koko ja ulkonäkö

muokkaa

Pituus 14–16 cm, paino 14–16 g. Helppo tuntea vaaleanruskeasta yleisväristä ja pitkästä pyrstöstä. Juhlapukuisella koiraalla on harmaa pää ja leveä musta viiksijuova, josta juontui sen entinen nimi partatiainen. Naaras on yksivärisempi. Nuori lintu muistuttaa naarasta, mutta sen selkä ja pyrstön reunat ovat laajalti mustat. Nuorella naaraalla on musta nokka, nuorella koiraalla keltainen. Kaikilla viiksitimaleilla on täydellinen sulkasato elo–lokakuussa, minkä jälkeen ikäluokkia ei pysty erottamaan toisistaan.

Ääni on hauska ja napakka ”ping” tai ”pshing”. Myös surisevia ja napsahtavia ääniä on. Laulu on yksinkertainen lyhyt säe.

Käyttäytymiseltään viiksitimali on hyvin sosiaalinen. Poikueet kerääntyvät loppukesällä suuriksikin parviksi järviruovikoihin ja lennähtelevät tiiviinä ryhminä ruovikon yllä.

Vanhin suomalainen rengastettu viiksitimali on ollut 3 vuotta 2 kuukautta 26 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen viiksitimali oli brittiläinen, 6 vuotta 5 kuukautta vanha.

Levinneisyys

muokkaa

Parimäärä Suomessa: 200–500 paria pääasiassa Etelä- ja Lounais-Suomen rannikolla. Esiintyy laikuttaisesti eri puolilla Eurooppaa ja Aasiaa. Länsi-Euroopassa pesii 200 000 – 300 000 paria. Kovien talvien jälkeen kanta voi romahtaa mutta hyvinä pesimävuosina palaa nopeasti ennalleen. Vanhat pesimäpaikat voivat tyhjentyä lähes täysin joinain talvina. Viiksitimali levisi Suomeen vasta 1980–1990-lukujen taitteessa ja kotiutui nopeasti pesimälajistoon. Ennen kolonisaatiota se oli suurharvinaisuus.

Osaksi paikkalintu, mutta osa linnuista vaeltaa syksyisin ja keväisin.

Elinympäristö

muokkaa
 
Viiksitimaleita lentämässä tavanomaisessa elinympäristössään.

Viiksitimalin elinympäristönä ovat merenlahtien ja järvien laajat ruovikot. Harvoin sitä nähdään muunlaisessa ympäristössä.

Lisääntyminen

muokkaa
 
Panurus biarmicus biarmicus

Viiksitimali on tehokas lisääntymään, koska se tekee useita suuria poikueita vuoden aikana. Sitä paitsi nuoret viiksitimalit voivat alkaa lisääntyä jo ensimmäisenä elinvuotenaan, mikä takaa populaatioiden säilymisen ja runsastumisen. Suomessa tällainen lisääntyminen on kuitenkin melko epätodennäköistä.

Pesä on noin metrin korkeudelle järviruokoihin sidottu pussimainen tai suppilomainen kori. Munintaa tapahtuu toukokuusta alkaen, ja pari voi pesiä kolmasti kesän aikana. Munia on 4–8, kermanvaaleita tummanruskein pilkuin ja täplin. Haudonta-aika 10–13 vrk, molemmat puolisot voivat hautoa.

Ravinto

muokkaa
 
Viiksitimalikoiraita.
 
Viiksitimalinaaras.
Viiksitimali.

Viiksitimalin ravintoa ovat hyönteiset ja hämähäkit. Talvella se syö järviruo’on siemeniä.

Lähteet

muokkaa
  1. BirdLife International: Panurus biarmicus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 23.2.2014. (englanniksi)
  2. Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 568. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3 Teoksen verkkoversio (viitattu 15.8.2021).

Aiheesta muualla

muokkaa
  • Routasuo, Pekka 1987: Valloittava partatiainen on ruoikon akrobaatti. – Lintumies 4.1987 s. 155–159. LYL.
  • Pöyhönen, Mikko 2001: Viiksitimalin vuosikymmen. - Linnut vol.36 nr.4. s. 20-25.