Vestigia terrent

Vestigia terrent (lat.), suomeksi ”jäljet pelottavat” on tokaisu, joka perustuu Aisopoksen (n. 620–560 eaa.) satuun.[1] Aisopos kertoo, että eläinten kuningas Leijona sairastui ja kutsui muut eläimet luolaansa kuulemaan viimeisen tahtonsa. Ensin luolaan meni vuohi, sitten lammas ja sen jälkeen vasikka. Tämän jälkeen Leijona toipui sen verran, että näyttäytyi luolan suulla, missä näki tapahtumia seuranneen ketun. Leijona kysyi, miksei tämä tullut hänen luokseen osoittamaan kunnioitustaan. Kettu vastasi: ”Pyydän Teidän Majesteetiltanne anteeksi, mutta huomasin eläinten jäljet, jotka menevät luolaan, mutta en nähnyt yksienkään tulevan takaisin. Pysyttelen mieluummin ulkona, kunnes näen sisään menneiden eläinten palaavan.”[2] Tarina opettaa, että helpompi on joutua vihollisen ansaan kuin vapautua sellaisesta.[2]

W. Hollarin etsauksen aiheena on Aisopoksen satu ketusta ja leijonasta.

Satuun viittasi Platon (427–347 eaa.) dialogissaan Alkibiades I. Siinä Sokrates kertoo rikkauksista, jotka valuvat Spartaan, mutta eivät koskaan tule sieltä pois. Sokrates jatkaa: ”Tulee mieleen se, mitä kettu sanoi leijonalle Aisopoksen sadussa.”[3] Ilmauksen "vestigia terrent" loi kuitenkin Horatius (65–8 eaa.), joka käytti sitä eräässä kirjeessään.[4]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Kivimäki, 2008, s. 294
  2. a b Aisopos: Leijona, kettu ja pedot aesopfables.com. Viitattu 27.12.2020.
  3. Platon: Alkibiades I. Teoksessa: Platon, Teokset VII, s. 62 (123a). Otava, 1999.
  4. Horatius: Epistulae 1.1.74. (Horatius: Q. Horati Flacci epistularum liber primus The Latin Library. Viitattu 27.12.2020. )