Varieteen valot
Varieteen valot (ital. Luci del varietà) on italialainen elokuva vuodelta 1950, ja sen on ohjannut Federico Fellini yhteistyössä Alberto Lattuadan kanssa.
| Varieteen valot | |
|---|---|
| Luci del varietà | |
 |
|
| Ohjaaja |
Federico Fellini Alberto Lattuada |
| Käsikirjoittaja |
Federico Fellini Tullio Pinelli Alberto Lattuada |
| Tuottaja |
Federico Fellini Alberto Lattuada |
| Säveltäjä | Felice Lattuada |
| Kuvaaja | Otello Martelli |
| Leikkaaja | Mario Bonotti |
| Tuotantosuunnittelija | Aldo Buzzi |
| Pukusuunnittelija | Aldo Buzzi |
| Pääosat |
Peppino De Filippo Giulietta Masina Carla Del Poggio Franca Valeri John Kitzmiller |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Italia |
| Tuotantoyhtiö | Capitolium |
| Levittäjä | Netflix |
| Ensi-ilta |
6. joulukuuta 1950 6. helmikuuta 1959 (Suomi) |
| Kesto | 97 min |
| Alkuperäiskieli | italia |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Elokuva aloitti Fellinin ohjaajanuran, mutta sen ohjaus, käsikirjoitus ja tuotanto syntyivät yhteistyössä Alberto Lattuadan kanssa. Sitä ennen Fellini oli työskennellyt lähinnä käsikirjoitusten parissa, joista erityisen muistettava on Roberto Rossellinin Rooma – avoin kaupunki. Lattuada taas oli uransa vakiinnuttanut kunnioitettu neorealististen elokuvien ja kirjojen pohjalta syntyneiden elokuvien ohjaaja. Elokuvan aiheen keksi Lattuadan vaimo Carla Del Poggio, joka oli haaveillut tanssijan urasta ennen kuin Vittorio De Sica houkutteli hänet ensimmäisen oman ohjaustyönsä (Maddalena, zero in condotta, 1940) tähdeksi.
Harva uskoi, että tästä elokuvasta tulisi yleisömenestys, ja siitä syystä sen tuotanto jouduttiin tekemään omilla rahoilla, säästetyillä ja lainatuilla. Lattuada, Del Poggio, Fellini ja hänen vaimonsa Giulietta Masina sijoittivat kaikki rahansa elokuvan tuotantoon, ja Lattuadan sisar Bianca sai palkattoman tuotannonjohtajan osan. Lattuadan isä, säveltäjä Felice Lattuada sai niin ikään ilmaiseksi tehdä musiikin elokuvaan. Kriitikot ylistivät elokuvan korkeaa taiteellista tasoa mutta kuten monet olivat epäilleet se ei vetänyt suurta yleisöä vaan tuotti valtavan taloudellisen tappion, ja velkojen maksamiseen meni vuosia. Lattuada kertoi myöhemmin, että hänen oli suorastaan pakko tehdä seuraavasta elokuvastaan (Anna, 1951) kaupallinen melodraama, jotta voisi jonkin verran lyhentää velkaansa.[1]
Italian elokuvakriitikkojen liitto myönsi Giulietta Masinalle Nastro d’argento -palkinnon parhaasta sivuosasuorituksesta.lähde?
Juoni muokkaa
Varieteen valot on haikeansävyinen tarina kiertueella kulkevasta kakkosluokan teatteriryhmästä. Näyttelijät, tanssijat ja muut esiintyjät ponnistelevat leipänsä eteen pienille yleisöille kaupunki kaupungin perään. Fellinin vaimon Giulietta Masinan esittämän uskollisen rakastajattaren Melinan harmiksi seurueen johtaja Checco rakastuu nuoreen tulokkaaseen Lilianaan.
Näyttelijät muokkaa
| Peppino De Filippo | … | Checco Dal Monte |
| Carla Del Poggio | … | Liliana 'Lily' Antonelli |
| Giulietta Masina | … | Melina Amour |
| John Kitzmiller | … | trumpetisti Johnny |
| Dante Maggio | … | Remo |
| Checco Durante | … | teatterinomistaja |
| Gina Mascetti | … | Valeria del Sole |
| Giulio Calì | … | taikuri Edison Will |
| Silvio Bagolini | … | Bruno Antonini |
| Giacomo Furia | … | herttua |
| Mario De Angelis | … | maestro |
| Vanja Orico | … | mustalaislaulaja |
| Enrico Piergentili | … | Melinan isä |
| Renato Malavasi | … | hotellinomistaja |
| Joseph Falletta | … | Pistolero Bill (Joe Falletta) |
Vastaanotto muokkaa
Lexikon des Internationalen Films kirjoittaa, että elokuva viittaa ohjaajan ”myöhempiin mestariteoksiin”. Varieteen valot on sen mielestä ”terävästi havainnoiva, huumorilla ja myötätunnolla höystetty satiiri maaseutua kiertävän varieteen maailmasta.”[2]
Ennio Flaiano arvostaa kirjoituksessaan vuodelta 1951 tekijöiden viileää suhtautumista elokuvan aiheen draamallisiin mahdollisuuksiin ja hiukan epäilevää asennetta seurueen tähtösiin. Hän kirjoittaa kritiikissään aikakauskirjassa Il mondo[3]:
»Mielestäni yksi elokuvan ansioista on se piittaamattomuus, jota tekijät osoittavat kiehtovan aiheen dramaattisia mahdollisuuksia kohtaan, se epäilys, jolla he näihin tähtösiin suhtautuvat. Elokuvan lopulla pienessä kohtauksessa pääosan esittäjä seisoo puolialastomana näyttämöllä, kuten hän oli aina haaveillut, tervehtii lentosuukoin yleisöä ja liikuttuu kyynelliin suosionosoituksista, jotka kuohuvat hänen lävitseen. Se kiihkeä palvonta kruunaa havainnot hahmon suhtautumisesta menestyksen ja taiteen merkitykseen ja kohottaa tämän elokuvan (jossa kyllä on virheitäkin) poikkeukselliselle tasolle, ainakin keskitason yläpuolelle.»
Mikael Fränti tukeutuu Felliniin perehtyneeseen tutkijaan Peter Bondanellaa luonnehtiessaan, että Fellinin kolmesta ensimmäisestä elokuvasta, joista Varieteen valot on ensimmäinen, syntyy trilogia, jonka henkilöissä törmäävät yhteen illuusio ja konventio, sosiaalinen naamio ja aito persoonallisuus.[4]
Lähteet muokkaa
- ↑ Cosulich, Callisto: I film di Alberto Lattuada, s. 48-52. Gremese, 1985. (italiaksi)
- ↑ Lichter des Varieté filmevona-z.de[vanhentunut linkki] (Arkistoitu linkki Archive.is)
- ↑ Il mondo, III n. 18, 5. Mai 1951 Luci del varietàn Fellini-sivustolla
- ↑ Mikael Fränti, Elokuvieni mestariteokset 7 viitattu 12.5.2010
Aiheesta muualla muokkaa
- Varieteen valot Elonet.
- Varieteen valot Internet Movie Databasessa (englanniksi)
- Varieteen valot AllMoviessa. (englanniksi)
| 1950-luku: Varieteen valot (1950) - Valkoinen sheikki (1952) - Vetelehtijät (1953) - Avioliittotoimisto, jakso L'amore in città (1953) - La strada – Tie (1954) - Huijarit (1955) - Cabirian yöt (1957) 1960-luku: Ihana elämä (1960) - Tohtori Antonion kiusaukset, jakso elokuvassa Boccaccio '70 (1962) – 8 ½ (1963) - Giulietta ja viettelykset (1965) - Toby Dammit, jakso elokuvassa Kolme askelta yöhön (1968) Block-notes di un regista (1969) - Fellinin Satyricon (1969) 1970-luku: Klovnit – onnellisten maailma (1971) - Fellinin Rooma (1972) - Amarcord (1973) - Fellinin Casanova (1976) - Orkesteriharjoitus (1978) 1980-luku: Naisten kaupunki (1980) Fellinin Laiva (1983) - Ginger ja Fred (1986) – Haastattelu (1987) 1990-luku: La voce della luna (1990) |