Valtuusmenettely

Valtuusmenettely tarkoittaa valtiontaloudessa sitoutumista menoihin, jotka tulevat maksettaviksi varainhoitovuotta seuraavina vuosina. Menettely on poikkeus talousarvion vuotuisuuden periaatteesta, mutta se on kuitenkin vakiintunut talousarviojärjestelmän osaksi. Valtuusmenettelyssä eduskunta myöntää valtuudet sopia ja sitoutua menoihin, joihin tarvittavat varat myönnetään vasta tulevissa talousarvioissa. Valtuuksien avulla voidaan suuriakin hankkeita aloittaa nopeasti, eikä varoja tarvitse kerätä etukäteen. Valtuudet voidaan luokitella useaan eri tyyppiin. Yleisiä ovat tilausvaltuudet, talonrakentamisvaltuudet, rakentamisvaltuudet, lainan tai avustuksen myöntämisvaltuudet, kehitysyhteistyövaltuudet, korkotukilainavaltuudet ja kuntien valtionapuja koskevat valtuudet.[1]

Valtuusmenettely ehti olla käytössä pitkään, mutta vuoden 1984 kertomuksessaan valtiontilintarkastajat totesivat, ettei se ollut hyvää budjettimenettelyä. He vaativat säännöksiä, joilla eduskunnan budjettivalta turvattaisiin. Valtuusmenettelystä säädettiin lailla ensi kerran 1987 (laki 691/1987), jolloin muutettiin niin sanottua tililakia (136/1931). Säännökset siirtyivät myös nykyisinkin voimassa olevaan vuoden 1988 talousarviolakiin (423/1988, 10 §) ja hallitusmuodon 70 pykälään vuonna 1992 voimaan tulleessa uudistuksessa (1077/1991).[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa V palstat 1102–1103.