Valter Vuoksi (jääkäri)
Valter Henrik Rafael Vuoksi (17. lokakuuta 1889 Rymättylä – 8. heinäkuuta 1932) oli suomalainen jääkärivänrikki. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan Valkoisen Armeijan riveissä muun muassa Vöyrin sotakoulussa.[1][2]
Perhetausta muokkaa
Hänen vanhempansa olivat puuseppä Henrik Oskar Vuoksi ja Johanna Aleksandra Lindberg. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Ester Irene Rindellin kanssa.[1][2]
Opinnot muokkaa
Vuoksi kirjoitti ylioppilaaksi Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta vuonna 1908 ja liittyi Varsinaissuomalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla vuosina 1908 - 1915.[1][2]
Jääkärikausi muokkaa
Vuoksi liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 2. joulukuuta 1915. Hänet komennettiin 19. maaliskuuta 1916 erikoistehtäviin Suomeen. Suomeen hän hiihti huhtikuussa Uumajasta Suomen puolelle ja matkusti sen jälkeen Helsinkiin, missä santarmit pidättivät hänet 13. toukokuuta 1916 Helsingin rautatieasemalla. Hänet passitettiin vielä saman kuun aikana Pietariin Spalernajan vankilaan. Spalernajasta hän vapautui Venäjän vallankumouksen puhjettua 12. maaliskuuta 1917. Suomeen palattuaan hän toimi kesän 1917 Jalasjärven elintarvelautakunnan palveluksessa ja perusti ja koulutti syksyllä vuonna 1917 suojeluskuntia Varsinais-Suomessa.[1][2]
Suomen sisällissota muokkaa
Vuoksi oleskeli sisällissodan puhjetessa Turussa, josta hän siirtyi 1. helmikuuta 1918 Huittisten Lauttakylään, missä hän koulutti suojeluskuntajoukkoja. Hän matkusti 14. helmikuuta 1918 Vöyriin, missä hän asettui Vöyrin sotakouluun. Sotakoulussa hänet määrättiin aluksi vääpeliksi 3:een ja maaliskuun alussa alkaen 8. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Vaskivedellä, Kurussa ja Messukylässä sekä Tampereella.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika muokkaa
Vuoksi palveli sisällissodan jälkeen edelleen Vöyrin sotakoulussa, josta hänet siirrettiin 28. kesäkuuta 1918 alkaen 2. Divisioonaan. Armeijasta hän erosi sairauden takia loppukesästä vuonna 1918. Hän liittyi saman vuoden joulukuun alussa Suojeluskuntajärjestöön ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Oriveden suojeluskuntaan. Orivedeltä hänet määrättiin 1. huhtikuuta 1919 alkaen Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirin sotilasohjaajaksi. Suojeluskunnista hän erosi 31. heinäkuuta 1919, jonka jälkeen hän siirtyi 15. lokakuuta 1919 alkaen etsivän keskuspoliisin Maarianhaminan alaosaston palvelukseen, mistä hänet siirrettiin 1. lokakuuta 1922 etsivän keskuspoliisin Viipurin alaosaston päälliköksi. Viipurin etsivän keskuspoliisin osastonpäälliköksi hänet nimitettiin 1. lokakuuta 1929. Hän kuoli sydäntautiin 8. heinäkuuta 1932.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
   |
|
Lähteet muokkaa
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.