Uuno E. Mäkelä
Uuno Elias Mäkelä (20. lokakuuta 1900 Orimattila – 20. toukokuuta 1971 Lahti) oli suomalainen koelentäjä. Hän sai ensimmäisenä suomalaisena Caterpillar-klubin rintamerkin pelastauduttuaan laskuvarjolla vaurioituneesta koneestaan vuonna 1934. [1][2]
Mäkelä valmistui Tampereen teollisuuskoulun konerakennusosastolta vuonna 1924 ja hän pääsi 1925 lentokonemekaanikoksi Uttiin. Ilmavoimien ohjaajakoulutuksen jälkeen hän sai Suomen lentomerkin joulukuussa 1926. Mäkelä oli Valtion lentokonetehtaan koelentäjänä vuodesta 1930 lähtien ja hän teki kotimaisten konetyyppien (muun muassa VL E.30 Kotka, VL Paarma ja VL Tuisku) ensilentoja vuosina 1930–1934.[1]
Mäkelä suoritti VL Tuiskun prototyypillä TU-149 rajasyöksykokeita 29. tammikuuta 1934. Hän lähti lennolle Santahaminasta ja teki syöksykokeet Helsingin itäpuolella meren päällä. Kolmannen kokeen aikana Tuiskun nopeus nousi yli 70 asteen syöksyssä 350 kilometriin tunnissa ja Mäkelä havaitsi koneen siivissä värinää. Hän päätti keskeyttää kokeen ja alkoi oikaista konetta varovasti. Siipien värähtely kuitenkin voimistui ja lopulta oikeasta alasiivestä repeytyi irti osa siipisalkoa ja pian molemmat tasot pirstoutuivat. Koneen nopeus oli noin 360 kilometriä tunnissa ja se oli noin 900 metrin korkeudessa kun Mäkelä poistui koneesta laskuvarjon avulla. Hänellä oli vaikeuksia ylettyä laskuvarjon laukaisukahvaan mutta lopulta hän onnistui siinä ja laskuvarjo aukesi kokonaan. Mäkelä laskeutui Östersundomin pitäjässä sijainneen Torstenholmin saaren rannassa kasvaneiden kuusien latvoihin ja keinotteli sitten itsensä vahingoittumattomana alas maanpinnalle. Mäkelän kone oli hajonnut meren jäälle lähes kahden kilometrin matkalle. Mäkelä soitti lähitalon puhelimella Ilmavoimien esikuntaan ja parin tunnin kuluttua paikalle tuli tutkijalautakunta ja Ilmavoimien komentaja eversti Jarl Lundqvist. Mäkelä kärsi hyppynsä jälkeen kuukauden ajan tasapainohäiriöistä ja muistin heikkenemisestä. Hän jatkoi kuitenkin koelentäjänä ja kehitti koelentomenetelmiä ensimmäisenä Suomessa. Valtion lentokonetehdas rakensi uuden Tuiskun prototyypin ja lopulta näitä koneita rakennettiin Ilmavoimille yhteensä 31 kappaletta.[1]
Mäkelä oli käyttänyt amerikkalaista Irvingin valmistamaa laskuvarjoa pelastautumiseensa ja hänelle myönnettiin vuonna 1922 perustetun Caterpillar Club Irvingin rintamerkki. Irvinin laskuvarjojen avulla pelastuneet lentäjät olivat ehdottaneet Irvinille klubin perustamista niille, jotka olivat turvautuneet vaaratilanteessa Irvinin yhtiön valmistamaan laskuvarjoon ja selvinneet hypystään hengissä. Klubin tunnuksena oli silkkiperhosen toukka, koska silkkiä käytettiin laskuvarjojen materiaalina. Mäkelän rintamerkki on nykyisin Suomen Ilmailumuseon kokoelmissa.[1]
Kapteeni Uuno E. Mäkelälle myönnettiin Harmon-patsas vuonna 1934. [3]
Lähteet muokkaa
Kirjallisuutta muokkaa
- Harri Mustonen : Harmon-lentäjät: Suomen ilmailun uranuurtajat. Koala-Kustannus 2015 ISBN 9789522291578
Aiheesta muualla muokkaa
- Luutnantti Mäkelä, valokuva vuodelta 1934. Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Valokuvaamo Pietisen kokoelma (Finna)
- Kylmää harkintaa maan ja taivaan välillä, Hakkapeliitta, 13.02.1934, nro 7, s. 15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Kohtalo klubin jäseniä valitsemassa. Miten "The Caterpillar Club" on syntynyt ja muutamia kuvauksia ilmahypyistä, Hakkapeliitta, 20.03.1934, nro 12, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot