Tuohiraamattu

Tuohiraamattu on suomalaisen ja karjalaisen kansanperinteen tuntema sana. Sana oli tunnetuin Karjalassa, mutta se tunnettiin satunnaisemmin myös laajalti suomalaisten joukossa Pohjanlahden rannikkoa, Lappia ja Ruotsin Länsipohjan meänkielisiä myöten. [1]. Tuohiraamatuista ei kuitenkaan muistettu enää juuri muuta kuin nimitys, kun niistä etsittiin tietoa 1930-luvulla. Sana raamattu ei välttämättä tässä yhteydessä tarkoittanut kristittyjen pyhää kirjaa Raamattua, vaan kirjettä tai asiakirjaa, kuten venäjänkielinen kantasana grámota. Viron kielessäkin sana raamat tarkoittaa yleensä kirjaa. Kittilän ensimmäisen papin kerrottiin tosin saarnassaan maininneen nurkassa olevan tuohiraamatun (SKVR:XII2,8120).

Tuohikirje 292 on vanhin tunnettu itämerensuomalaisella kielellä kirjoitettu teksti.

Kansanperinteen tutkija Martti Haavio kuuli tuohiraamatuista ensi kertaa vuonna 1934 retkellään Karkun kylässä Karjalassa. Paikallinen rouva Nastja Rantsi, joka oli kertonut hänelle kuutisenkymmentä myyttiä ja tarinaa, väitti oppineensa niistä eräät, jotka liittyivät karjalaiseen muinaisuskoon, lukemalla tuohiraamatusta. Tätä väitettä Haavio ei vakavissaan uskonut, eikä sen paikkansapitävyyttä voitu tutkia, sillä suomalaiset eivät tuohon aikaan päässeet Neuvostoliiton puolelle Vienan Karjalaan, jossa kyseisen tuohiraamatun olisi pitänyt tuolloin tai ainakin aiemmin sijaita. Haavio kuitenkin kiinnostui sanasta "tuohiraamattu", ja tutkimuksissa huomattiin, että sana tunnettiin melko yleisesti niin Karjalassa kuin Suomessakin. Sana oli säilynyt muun muassa sananparressa "paksu kuin tuohiraamattu", ja yleisen sanonnan muunnoksessa: "lukee kuin piru tuohiraamattua". Meänkielessä tuohiraamattu on olemattoman tiedon tai asiattomuuden vertauskuva. Esimerkiksi kiroilua tai pötypuhetta voidaan sanoa tuohiraamatun lukemiseksi.

Eräässä kertomuksessa Viipuriin lähetettyä viestiä kutsutaan tuohilevyksi ja kirjaksi:

Työnti kirjat kiitämäh, levytuohet lentämäh... (SKVR:I2, 1040)

Eräässä valituslaulussa tuohen lappua verrataan kirjaan, tosin tässä tapauksessa ilmeisesti laulaja haluaa vain sanoa, että ei omista kirjaa:

Muut lukee paperikirjaa, minä kurja tuohen lapust (SKVR:IX1, 372)

Tuohilevyille on tehty merkintöjä taikatemppujen yhteydessä. (SKVR:XII2, 6038)

Martti Haavio yhdistää kansanperinteen tuohiraamatut Novgorodin tuohikirjeisiin. Novgorodin tuohikirjeet ovat Venäjältä Novgorodin seudulta löydettyjä muinaisjäännöksiä, tuohenpaloja, joihin on raaputettu muinaiskyrillisin kirjaimin sanoja ja tekstejä. Tuohikirjeet on tehty lähinnä vuosien 1000–1400 jaa. välisenä aikana. On löydetty joitakin tuohikirjeitä, jonka teksti tai osa tekstistä on kiistatta jollain itämerensuomalaisella kielellä. Esimerkiksi Tuohikirje 292 on itämerensuomalainen, J.S Jelisejevin mukaan karjalaa. Myös Turusta on sittemmin löytynyt 1400-luvulle ajoittuva arkeologinen todiste tuohelle kirjoittamisesta. Kyseisessä tuohenkappaleessa on goottilaisia kirjaimia. Suomen ensimmäinen 1300-luvulle ajoitettu tuohikirje löytyi Turun linnan lähistöllä tehdyissä kaivauksissa vuonna 2006.

Lähteet

• Martti Haavio: Tuohikirje n:o 292. Vanha suomalaisen muinaisuskonnon lähde, Virittäjä-lehti 1964: 1
• Jelisejev, J. S: Itämerensuomalaisia kielenmuistomerkkejä (Zusammenfassung: Ostseefinnische Sprachdenkmäler), Virittäjä-lehti 1966: 296

Aiheesta muualla

• Lemmenniemi.fi: Visukylän ensimmäisten alkeisopettajien muistoja (Arkistoitu – Internet Archive) Perinnetieto, jossa tuohiraamattu mainitaan vanhan raamatun nimityksenä.