Toivo Rautavaara
Toivo Fredrik Rautavaara (27. helmikuuta 1905 Viipurin maalaiskunta – 4. maaliskuuta 1987 Helsinki) oli suomalainen hyötykasvitutkija, maatalous- ja metsätieteiden tohtori ja terveiden elämäntapojen puolestapuhuja, jolle myönnettiin professorin arvonimi. Hän oli Juho Vainion säätiön puheenjohtaja ja säätiön julkaiseman TEE-lehden päätoimittaja.[1]
Elämäkerta muokkaa
Rautavaaran vanhemmat olivat opettajia. Hän vietti osan lapsuuttaan kasvattiperheessä. Hän opiskeli maatalous- ja metsätieteitä, valmistui tohtoriksi 1947, kirjoitti ja luennoi etenkin Helsingissä ja Turussa, toimi elintarviketeollisuudessa tuotekehittelijänä, sanomalehtialalla, mainosalalla, opettajana, maataloushallinnon virkamiehenä ja jäi eläkkeelle maatilahallinnon puutarhaosaston osastopäällikön virasta 1972. Tämän jälkeen hän antautui kokopäivätoimisesti tutkimustyölle. Ammatillisten tehtävien ohella hän toimi aktiivisesti useissa järjestöissä, kuten maailmanlaajuisesti ensimmäisenä asialle omistautuneessa Lihavuudenvastustamisyhdistys ry:ssä, jonka puheenjohtajana hän toimi useita vuosia.
Rautavaara tuli tunnetuksi edustamiensa tieteiden popularisoijana ja kansanvalistajana. Hän otti elämäntehtäväkseen valistaa suomalaisia terveellisistä elämäntavoista ja luonnonmukaisesta viljelystä, ja hän puhui ympäristöarvoja kunnioittavan elämäntavan puolesta.[1] Hän kirjoitti näistä aiheista 32 teosta, joihin kuuluvat muun muassa Sieniaapinen (1942), Suomen sienisato (väitöskirja, 1947), Miten luonto parantaa, Syömällä solakaksi (1951) ja Mihin kasvimme kelpaavat (1942). Viimeksi mainittu, uusien painoksien myötä klassikoksi noussut teos opetti jo pula-aikana suomalaisille, miten hyödyntää luonnonkasveja ruokana ja eläinten rehuna. Kirja sisältää kattavan valikoiman reseptejä eri kasvien ravintokäytöstä. Jotkut neuvoista on myöhemmin todettu kyseenalaisiksi.lähde? Rautavaaran näkemys, että kaikki sienet tai vaikkapa vehkat olisivat syöntikelpoisia, ei nykytietämyksen mukaan ole aukottomasti totta.
Hän myös kehitti suomen kieltä: sanat luonnonmukainen, herukka, tuoremehu, luontaistuote ja Mehu-Maija ovat hänen kehittämiään. Yhteiskunnallisilta näkemyksiltään Rautavaara oli visionääri, joka vastusti niin "holhousyhteiskuntaa" kuin metsien yksipuolista käyttöä ja kannatti energia- ja rehumetsien hyödyntämistä, luonnonmukaista ravintoa ja lyijytöntä bensiiniä.
Rautavaaran vaimo Karin (o.s. Kajava, 1901–1981) toimi kielenkääntäjänä ja Eduskunnan konekirjoittajana. Liitosta syntyi yksi lapsi, Helinä Rautavaara (1928–1998). Toivo Rautavaaran laaja, kansainvälinen luonnonkasvien ja -sienten käyttöä käsittelevä kirjasto on lahjoitettu osin Juho Vainion säätiölle, jonka puheenjohtajana hän toimi, ja osin Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskukselle.
Toivo Rautavaaran muistoksi on perustettu mitali, jonka myöntää Juho Vainion säätiö.[2]
Kritiikkiä muokkaa
Lääkärikunta suhtautui Rautavaaran ajamiin luontaishoitoihin kriittisesti.[3] Rautavaara luennoi myös homeopaattisesta ja antroposofisesta hoidosta.[3] Teoksessaan Terveyttä kasveista (1980) hän esitteli pitkän listan sairauksia ja niille rohtoja: katkokävelyyn hän suositteli "runsasta ja jatkuvaa" valkosipulin syöntiä, kilpirauhasen vajaatoimintaan merilevävalmisteita ja syöpään misteliä ja ruttojuurta.[3]
Teoksia muokkaa
- Mihin kasvimme kelpaavat: Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta. 13. painos (1. painos 1942). Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-08204-X.
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Lehtonen, Ulla: Professori Toivo Rautavaara luomupuutarhurin silmin. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Juho Vainion säätiö. (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 23.4.2009.
- ↑ a b c Laitinen, Janne: Steinerin henki elää. Suomen Kuvalehti, 7/2021.
Aiheesta muualla muokkaa
- Mäkinen, Riitta: Rautavaara, Toivo (1905–1987). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.