Paratiisin lapset (vuoden 1945 elokuva)
Paratiisin lapset (Les Enfants du Paradis) on Marcel Carnén ranskalainen klassikkoelokuva, jonka ensi-ilta oli vuonna 1945. Elokuva on Carnén päätyö, johon hän paneutui yhdessä käsikirjoittaja Jacques Prévertin kanssa heti Ikuisen rakkauden valmistuttua. Elokuvan valmistumista hidasteltiin, ja sen ensi-ilta oli vapautuneen Ranskan merkkitapaus.[1]
| Paratiisin lapset | |
|---|---|
| Les Enfants du paradis | |
 |
|
| Ohjaaja | Marcel Carné |
| Käsikirjoittaja | Jacques Prévert |
| Tuottaja | Raymond Borderie |
| Säveltäjä |
|
| Kuvaaja |
Roger Hubert Marc Fossard |
| Leikkaaja | Henri Rust |
| Pääosat | |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Ranska |
| Tuotantoyhtiö | Pathé |
| Levittäjä |
Scalera Film Netflix |
| Ensi-ilta | 1945 |
| Kesto | 190 min. |
| Alkuperäiskieli | ranska |
| Aiheesta muualla | |
| Virallinen sivusto | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Elokuva tehtiin toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäessä Ranskaa. Teoksen tapahtumapaikkana on näennäisesti pariisilainen teatteri 1830-luvulla, mutta siinä nähdään vertauskuvia elämästä saksalaisten miehittämässä Ranskassa. Se kertoo kauniista kurtisaanista Garancesta ja neljästä miehestä, jotka kukin rakastavat häntä omalla tavallaan: miimikosta, näyttelijästä, rikollisesta ja aatelismiehestä.
Kolmen tunnin mittaista eeposta on sanottu Ranskan vastaukseksi elokuvalle Tuulen viemää.[2] Elokuva on äänestetty vuonna 1993 kaikkien aikojen parhaaksi ranskalaiseksi elokuvaksi elokuva-alan kokouksessa järjestetyssä äänestyksessä, ja vuonna 1995 Académie Européenne luokitteli sen yhdeksi kolmesta vuosisadan elokuvasta.[3][4]
Elokuvan käsikirjoitus oli Oscar-ehdokkaana 1947.
Vuonna 2018 BBC:n kansainvälinen asiantuntijaraati äänesti Paratiisin lapset kaikkien aikojen 50 parhaan ei-englanninkielisen elokuvan joukkoon.[5]
Nimi muokkaa
Erään kriitikon mukaan "paratiisi on ranskan kielessä puhekielinen nimitys teatterin toiselle parvelle, jossa tavallinen väki katsoi näytelmää ja ilmaisi siitä mielipiteensä rehellisesti ja rohkeasti. Näyttelijät esiintyivät näille parven jumalille toivoen saavansa heidän suosionsa, jolloin näyttelijä itse kohoaisi olympolaiseen asemaan".[6] Elokuvan nimi viittaa siten siihen teatteriyleisöön, joka istuu ylimpänä halvimmilla paikoilla.
Elokuvassa on useita ottoja yleisöstä, joka kurkottelee parven reunan yli, ja käsikirjoittaja Jacques Prévert sanoi, että nimi "viittaa näyttelijöihin [...] ja myös yleisöön, kilttiin työväenluokan yleisöön."[7]
Tarina muokkaa
Tiivistelmä muokkaa
Paratiisin lasten tapahtumat sijoittuvat Pariisin teatterimaailmaan Ludvig Filipin valtakaudelle (1830–1848) ja keskittyvät joskus "Rikosbulevardiksi" nimitetyllä Boulevard du Templella sijaitsevaa "Funambules"-teatteria ympäröivälle alueelle.[8] Keskeisenä aiheena elokuvassa on kurtisaani Garancen, jota esittää maineikas Arletty, kauneus ja karisma. Neljä miestä, miimikko Jean-Gaspard eli Baptiste Deburau (Jean-Louis Barrault), näyttelijä Frédérick Lemaître (Pierre Brasseur), varas Pierre François Lacenaire (Marcel Herrand) aatelisherra Édouard de Montray (Louis Salou), ovat rakastuneet Garanceen, ja heidän kiistansa johdattavat tarinaa eteenpäin. Garance on hetkellisesti jokaisen kanssa, mutta hylkää heidät heidän yrittäessään painostaa häntä heidän ehdoillaan saneltuun rakkauteen. Eniten kärsii miimikko Baptiste tavoitellessaan saavuttamatonta Garancea.
Tausta muokkaa
Garancea kosiskelevat neljä miestä perustuvat todellisiin 1800-luvun ranskalaisiin henkilöihin. Baptiste Debureau oli tunnettu miimikko ja Frédérick Lemaître kiitetty näyttelijä elokuvassa kuvatulla "Rikosbulevardilla". Pierre Lacenaire oli pahamaineinen ranskalainen rikollinen, kreivi Édouard de Montrayn hahmo taas oli saanut innoituksen de Mornyn herttuasta.
Näihin henkilöihin pohjautuvan elokuvan tekeminen sai alkunsa Carnén ja Jean-Louis Barrault'n tavattua sattumalta Nizzassa, jolloin Barrault esitti ajatuksen Debureaun ja Lemaîtren hahmoihin pohjautuvasta elokuvasta. Carné pohti juuri tuolloin, millaisen elokuvan hän tekisi seuraavaksi, ja ehdotti aihetta ystävälleen Jacques Prévertille. Alkuun Prévert suhtautui vastahakoisesti käsikirjoituksen tekemiseen miimikosta, jonka hahmossa ei tietenkään tulisi ilmi hänen vahvuutensa dialogin kirjoittajana, mutta hän huomasi mahdollisuuden ottaa mukaan häntä kiehtovan "rikolliskeikari" Lacenairen hahmo. Koko Ranska oli silloin Saksan miehittämä, ja Prévertin on kerrottu sanoneen "En saisi lupaa tehdä elokuvaa Lacenairesta, mutta voin kyllä sijoittaa Lacenairen Debureauta käsittelevään elokuvaan".[9]
Tuotanto muokkaa
Elokuvan tekeminen oli äärimmäisen hankalaa, Carné joutui palkkaamaan avustajiksi natsien kanssa yhteistoiminnassa olevia ihmisiä samalla kun juutalaiset lavastesuunnittelija Alexandre Trauner ja säveltäjä Joseph Kosma joutuivat työtä tehdessään piileskelemään ja heidän osuutensa kirjattiin salanimille. Saksan miehityksen aikaiset rajoitukset määräsivät muun muassa, että elokuvan enimmäispituus on 90 minuuttia, joten elokuva jouduttiin jakamaan kahtia, osiin Le Boulevard du crime ja L'Homme blanc. Kriitikko Pauline Kael kirjoitti, että nälkäänäkevien avustajien väitettiin vieneen mennessään syötävät, ennen kuin niitä ehdittiin kuvata.[10] Monet 1 800 avustajasta kuuluivat vastarintaliikkeeseen, ja heille elokuvanteko oli päiväsaikainen peitetyö Ranskan vapautumiseen saakka.[11]
Lavasteiden rakentajilla oli pulaa tarvikkeista ja kuvaajien filmimateriaali oli säännöstelyn alaista. Alkujaan ranskalais-italialaiseksi yhteistuotannoksi suunnitellusta elokuvasta hävisi muutama viikko tuotannon alkamisen jälkeen iso osa rahoitusta, kun liittoutuneet valloittivat Sisilian elokuussa 1943. Samoihin aikoihin natsit kielsivät tuottaja André Paulvé työskentelemästä elokuvan parissa, koska hänellä oli kaukaisia juutalaisia esi-isiä, ja tuotanto keskeytettiin kolmeksi kuukaudeksi. Pathé Cinéma otti vastuulleen tuotannon, jonka kustannukset kohosivat hurjaa tahtia. 400 metrin pituin päälavaste "Boulevard du Temple" vahingoittui pahasti myrskyssä ja se jouduttiin rakentamaan uudestaan. Kun kuvaukset jatkuivat Pariisissa alkukeväällä 1944 pääkuvaaja Roger Hubert oli määrätty toiseen tuotantoon ja hänen tilalleen tullut Philippe Agostini joutui käymään läpi kaikki kelat, jotta valaistus saatiin suunnitelluksi yhdenmukaiseksi. Koko ajan Pariisin studioiden sähkö katkeili.
Tuotanto viivästyi jälleen, kun liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa, mutta viivästys saattoi olla tahallinenkin, jotta elokuva valmistuisi vasta Saksan miehityksen päätyttyä Ranskassa. Kun Pariisi vapautui elokuussa 1944, näyttelijä Robert le Vigan, jonka roolina muuten oli ilmiantaja-varas "Jericho", Vastarintaliike tuomitsi kuolemaan yhteistoiminnasta natsien kanssa ja hän joutui pakenemaan kirjailija Célinen kanssa Sigmaringeniin, jonne Vichyn hallitus siirtyi maihinnousun jälkeen. Hänen tilalleen valittiin pikahälytyksellä Pierre Renoir, ranskalaisen ohjaajan Jean Renoir vanhempi veli ja kuuluisan taiteilijan poika, ja useimmat kohtaukset jouduttiin tekemään uudestaan.[9]. Vigan tuomittiin natsien yhteistoimintamiehenä 1946. Jäljelle jää yksi kohtaus Viganista roolihamossa toisen osan keskellä , kun Jericho tekee jälleen paljastuksia Nathalielle.[12] Elokuvan valmistuttua Arletty sai jälleen osakseen syytöksiä yhteistoiminnasta. Hänen historiaan jäänyt vastauksensa oli: "Sydämeni on ranskalainen, mutta perseeni on kansainvälinen."[13]
Baptisten isää näyttelee miimikko ja mimiikan teoreetikko Etienne Decroux, joka oli Jean-Louis Barrault'n opettaja, kuten myös Marcel Marceaun. Monet roolihahmon teatteria koskevista vuorosanoista voidaan tulkita hänen omaa corporeal mime -työtään koskeviksi pilkallisiksi lausahduksiksi.
Carné ja Prévert piilottivat miehitysjoukoilta osan elokuvan keloista odottaessaan, että filmin valmistuessa Pariisi olisi vapaa.[6]
Julkaisuversioita muokkaa
Elokuvan ensi-ilta oli pariisissa Chaillot Palacessa 9. maaliskuuta 1945 täydellisenä versiona. Carné joutui kamppailemaan tuottajien kanssa saadakseen elokuvan esitykseen kahteen teatteriin (Madeleine ja Colisée) yhden sijasta ja yhtäjaksoisena ilman väliaikaa. Hän myös pani alulle käytännön, että yleisö sai varata paikat etukäteen.[14]
Tuottajat hyväksyivät Carnén vaatimukset sillä ehdolla, että lipun hinta voitaisiin kaksinkertaistaa. Paratiisin lapsista tuli heti valtava menestys, ja sitä esitettiin Madeleine-teatterissa 54 viikkoa.[14]
Elokuvasta on tehty erilaisia leikkausversioita. DVD:lla on saatavilla kahta eri pituutta, 190 minuuttia (Second Sight Films, 1991) ja 195 minuuttia (Criterion Collection, 2002).[15][16]
Lähteet muokkaa
- ↑ Helena Ylänen: Marcel Carné, elokuvan runollinen realisti kolumbus.fi. 1996. Arkistoitu 8.2.2008. Viitattu 29.5.2009.
- ↑ Alkuperäinen traileri, joka sisältyy Criterion Collectionin DVD-editioon.
- ↑ Paratiisin lapset Leffatykki. Viitattu 24.3.2023.
- ↑ Roman Polanski: Notice sur la vie et les travaux de M. Marcel Carné 1999. Institut de France, Academie des beaux-arts. Arkistoitu 12.8.2016. Viitattu 2.6.2009. (ranskaksi)
- ↑ The 100 greatest foreign-language films BBC Culture. 30.10.2018. Viitattu 14.11.2018. (englanniksi)
- ↑ a b DeWitt Bodeen, Les Enfants du Paradis, filmreference.com
- ↑ Sensesofcinema.com (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Théâtre du Funambules au.encarta.msn.com. Viitattu 2.11.2008. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b Philippe Morisson essay, in French
- ↑ Siteeraus Roger Ebert, Children of Pardise, Chicago Sun-Times, 6.1.2002 Criterion DVD-version esittely (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Gio MacDonald, Edinburgh University Film Society program notes, 1994-95 (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Debi Lee Mandel, Children of Paradise, DVD-versio
- ↑ Arletty: "Mon coeur est français mais mon cul est international."
- ↑ a b Les enfants du paradis DVD Classik. Viitattu 2.6.2009. (ranskaksi)
- ↑ Ero voi johtua eri videoformaattien nopeuserosta. Criterionin version on julkaissut uudestaan Pathé Classique remasteroituna Dolby 5.1 soundtrackina. DVD Classik
- ↑ Elokuvan DVD.versioiden vertailu Dvdbeaver.com
Kirjallisuutta muokkaa
- ”Paratiisin lapset”, Peter von Baghin essee elokuvasta, Filmihullu 3/2015.