PIAT
PIAT (Projector, Infantry, Anti Tank) on brittiläinen toisen maailmansodan aikana kehitetty panssarintorjunta-ase. Sen nimi muodostuu asetyypin määritelmästä, käyttäjistä ja käyttökohteesta (suom. heitin, jalkaväki, panssarintorjunta). Se kehitettiin vuonna 1942 vastaamaan brittiarmeijan jalkaväen panssarintorjuntatarpeisiin ja otettiin käyttöön 1943.
| PIAT | |
|---|---|
 |
|
| Tyyppi | Panssarintorjunta |
| Valmistaja | Imperial Chemical Industries |
| Valmistusmaa | Yhdistynyt kuningaskunta |
| Valmistusvuodet | 1942 |
| Tekniset tiedot | |
| Aseen pituus | 990 mm |
| Paino (tyhjänä) | 15 kg |
| Ammuksen lähtönopeus | 76 m/s |
| Tehokas kantama | 110 m |
PIAT oli ensimmäistä kertaa käytössä Sisilian maihinnousussa kesällä 1943 ja säilyi palveluskäytössä Britannian ja Kansainyhteisön asevoimissa aina 1950-luvun alkuun saakka. Asetta toimitettiin Neuvostoliittoon tuhat kappaletta ja 100 000 ammusta[1], Ranskan vastarintaliikkeelle, Puolan vastarintaliikkeelle ja juutalaisten puolisotilaallisille joukoille Haganah'lle.
Kehitys muokkaa
Toisen maailmansodan alussa vuonna 1939 brittiläisillä jalkaväkimiehillä oli käytössään ainoastaan kahdenlaisia panssarintorjunta-aseita, Boys-panssarintorjuntakiväärejä ja 68 AT -panssarintorjuntakranaatteja. Kumpikaan näistä ei ollut käytännössä tarpeeksi tehokas panssarintorjuntaan. Ensin mainittu oli liian raskas jalkaväkimiesten liikuteltavaksi ja se kykeni läpäisemään vain kevyttä panssarointia lähietäisyydeltä ammuttaessa. Jälkimmäinen, kivääristä ammuttavaksi tarkoitettu kranaatti oli aivan liian kevyt läpäistäkseen panssaria. Marraskuussa 1941 operaatio Crusaderin aikana brittiupseerit joutuivat toteamaan ettei Boys-pst-kiväärillä kyetty vahingoittamaan lainkaan vihollisen panssarivaunuja. Uuden panssarintorjunta-aseen kehittämistarve tuli entistä polttavammaksi. Sveitsiläinen insinööri Henry Mohaupt oli 1930-luvulla kehittänyt suunnattuun räjähdysvaikutukseen perustuvan panssaria helposti läpäisevän onteloammuksen. Ammus teki osuessaan hyvin pienen reiän panssariin, tuottaen valtavan paine- ja metallihiukkasvaikutuksen panssariajoneuvon sisätiloihin. Tämä tekniikka oli käytössä jo 68 AT -kranaatissa, mutta tarvittiin uusi ase lennättämään kyllin suuri ammus tarpeeksi pitkälle.
Rakenne ja käyttö muokkaa
Aseen muodosti tähtäimillä ja liipaisinkoneistolla varustettu putki, johon sijoitettu voimakas jousi laukaisi aseessa käytettävän onteloammuksen. Aseen viritystä on mahdoton tehdä makuuasennossa ja se vaatii suurta lihasvoimaa. Liipaisinta vedettäessä iskuri laukaisi ammuksen ajopanoksen, jonka rekyyli puolestaan viritti laukaisukoneiston jousen uudelleen. Aseen liipaisimen painamiseen on käytettävä neljää sormea sen vaatiman voiman vuoksi. Tehokas ampumaetäisyys oli noin sata metriä panssaroituun kohteeseen ja 300 metriä ammuttaessa esimerkiksi rakennusta. Ammuksen osuessa maaliin iskusytytin laukaisi taistelulatauksen. Ase oli yhden jalkaväkimiehen operoitavissa mutta tavallisesti aseella oli kaksi miestä, toisen toimiessa lataajana ja ammusten kantajana.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ http://hansard.millbanksystems.com/commons/1946/apr/16/russia-british-empire-war-assistance#S5CV0421P0_19460416_HOC_267 (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Pohjois-Kymenlaakson asehistoriallinen yhdistys, Saksalaisten panssarintorjuntaan käyttämät jalkaväkiaseet 2.maailmansodassa, Osa 3b: Liittoutuneiden vastineet, viitattu 31.10.2014
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta PIAT Wikimedia Commonsissa
