Irlannin parlamentti (lakkautettu 1801)
Irlannin parlamentti (engl. Parliament of Ireland) oli Irlannissa keskiajalta vuoteen 1800 toiminut kaksikamarinen kansanedustuslaitos. Kuten Englannin parlamentissa, myös Irlannin parlamentissa oli lordeista koostunut ylähuone ja vaaleilla valittu alahuone. Suuren osan historiastaan Irlannin parlamentti oli alisteinen Englannin hallitsijalle ja parlamentille, ja sen valtaoikeudet olivat varsin rajalliset. Lisäksi 1600-luvun alusta alkaen Irlannin protestanttinen vähemmistö oli enemmistönä parlamentissa ja 1600-luvun lopussa katoliset suljettiin kokonaan sen ulkopuolelle. Niin sanotun Grattanin parlamentin aikana 1782–1800 Irlannin parlamentti oli kuitenkin varsin itsenäisessä asemassa. Irlannin parlamentti lakkautettiin vuoden 1800 unionilailla (Union Act), jolla Irlanti ja Iso-Britannia sulautettiin Yhdistyneeksi kuningaskunnaksi.
Historia muokkaa
Varhaisemmat vuosisadat muokkaa
Irlannilla ei ollut yhteistä keskushallintoa ennen vuonna 1169 käynnistynyttä normannivalloitusta, joten myös edustuslaitos syntyi englantilaisten esikuvien kautta. Varhaisin asiakirjoissa mainittu Irlannin parlamentin kokoontuminen oli vuonna 1264 Castledermotissa Kildaren kreivikunnassa.[1] Vuonna 1494 Englannin kuningas Henrik VII:n Irlannin käskynhaltijaksi nimittämä Edward Poynings kutsui Droghedaan koolle parlamentin ja hyväksytti sillä niin sanotun Poyningsin lain, joka lakkautti Irlannin parlamentin itsenäisyyden. Sen mukaan Irlannin parlamentti saisi kokoontua vain Englannin hallitsijan ja hänen neuvostonsa luvalla ja se saisi käsitellä vain hallitsijan ja hänen neuvostonsa etukäteen hyväksymiä lakiesityksiä. Toinen samassa yhteydessä säädetty laki määräsi kaikki Englannissa säädetyt lait tulemaan voimaan myös Irlannissa. Poyningsin lain periaatteet olivat voimassa vuoteen 1782 saakka.[2][3] Irlannin parlamentti saattoi kokoontua vain Englannin lordikanslerin antamalla luvalla, eikä se voinut tehdä lisäyksiä Lontoossa esitarkastettuihin lakiesityksiin.[2]
Vuonna 1541 käskynhaltija Anthony St Legerin koollekutsuma Irlannin parlamentti julisti Englannin kuningas Henrik VIII:n myös Irlannin kuninkaaksi, jolloin syntyi Irlannin kuningaskunta.[4] Sen jälkeen kun protestanttien uudisasuttaminen Ulsteriin oli käynnistynyt 1600-luvun alussa, kuningas Jaakko I kutsui vuonna 1613 koolle parlamentin, jonka molempiin kamareihin saatiin ensimmäistä kertaa kapea protestanttinen enemmistö perustamalla Ulsterin alueelle runsaasti uusia vaalipiirejä. Tästä alkaen protestanteilla oli enemmistö Irlannin parlamentissa.[5] Poikkeuksen muodosti katolisen Jaakko II:n suojeluksessa vuonna 1689 kokoontunut niin sanottu ”isänmaallinen parlamentti”, jossa katolinen enemmistö pyrki kumoamaan 1600-luvun aikana säädettyjä katolisten vastaisia lakeja. Jaakon kukistuttua Irlannin parlamentin protestanttinen enemmistö palautui entistäkin itsetietoisempana. Parlamentti sääti seuraavina vuosina niin sanotut rangaistuslait (penal laws), joilla katoliset ja myös ei-anglikaaniset protestantit suljettiin kokonaan poliittisen elämän ulkopuolelle.[6]
1700-luku ja lakkauttaminen muokkaa
Vaikka Irlannin parlamentin asema oli varsin epäitsenäinen ja sen valta rajallinen, se alkoi 1700-luvun kuluessa yhä useammin haastaa Englannin parlamentin ja hallituksen, sillä nyt myös Irlannin protestantit kokivat etujensa edellyttävän jonkinlaista itsehallintoa.[7] Irlannin parlamentille rakennettiin vuosina 1729–1739 Dublinin College Greenille oma rakennus, jonka sanotaan olleen maailman ensimmäinen nimenomaisesti parlamenttitaloksi rakennettu rakennus.[1] Parlamenttivaalit järjestettiin yleensä vain hallitsijan kuoltua, jolloin sama parlamentti saattoi istua vuosikymmeniä. Vuonna 1768 Irlannin lordiluutnantti George Townshend säädätti lain, joka määräsi säännöllisin väliajoin pidettävät vaalit. Seuraavalla vuosikymmenellä poliitikko Henry Grattan aloitti kamppailun parlamentin valtaoikeuksien lisäämiseksi. Yhdysvaltain itsenäisyyssodan aikana Englannin hallitus ei halunnut levottomuuksia Irlannissa, ja suostui vuonna 1782 hyväksymään Grattanin esityksen, joka palautti Irlannin parlamentille itsenäisyyden suhteessa Englannin parlamenttiin. Vain kuningas saattoi tämän jälkeen puuttua Irlannin parlamentin päätöksiin.[8] Tämä merkitsi Poyningsin lain kumoamista.
Vuosien 1782–1800 vaihetta Irlannin historiassa kutsutaan Grattanin parlamentiksi, ja se oli toistaiseksi viimeinen ajanjakso, jolloin yksi kotimainen parlamentti on tosiasiassa hallinnut koko Irlannin saarta. Rauhoitellakseen Irlantia William Pittin hallitus sääti vuonna 1793 lain, joka palautti Irlannin katolisille äänioikeuden. Irlannin parlamentti hyväksyi lain rajoitetussa muodossa, joka esti katolisia edelleen toimimasta parlamentin jäseninä. Vuoden 1798 kapinan jälkeen Pittin hallitus päätti kuitenkin yhdistää Irlannin ja Ison-Britannian kokonaan yhdeksi valtioksi. Vuonna 1800 Irlannin parlamentti taivuteltiin hyväksymään niin sanottu unionilaki, jolla se samalla lakkautti itse itsensä. Laki tuli voimaan 1. tammikuuta 1801. Siitä alkaen Irlannilla oli 100 edustajaa Ison-Britannian parlamentin alahuoneessa ja 32 edustajaa ylähuoneessa.[9]
Irlanti sai uudelleen oman parlamentin, Dáil Éireannin, vasta vuonna 1919.[1]
Lähteet muokkaa
- Mike Cronin: A History of Ireland. Palgrave 2001. ISBN 0-333-65433-1
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c Parliament in Ireland (englanniksi) Houses of the Oireachtas. Viitattu 29.5.2014.
- ↑ a b Sir Edward Poynings (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 29.5.2014.
- ↑ Cronin 2001, s. 36.
- ↑ Crionin 2001, s. 44.
- ↑ Cronin 2001, s. 68–69, 71.
- ↑ Cronin 2001, s. 76, 81, 85.
- ↑ Cronin 2001, s. 85, 93–95.
- ↑ Cronin 2001, s. 96–97, 100.
- ↑ Cronin 2001, s. 100, 107, 114–116.