Euroopan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikka

Euroopan unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (YTPP) kattaa Euroopan unionin (EU) puolustuksen ja kriisinhallinnan, johon kuuluu muun muassa jäsenvaltioiden välinen puolustusyhteistyö ja puolustuksen koordinointi.[1] Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on osa laajempaa EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Taustaa muokkaa

Vuonna 1948 perustettiin Länsi-Euroopan unioni, mutta koska kaikki sen jäsenet olivat myös Nato-maita, unioni jäi Naton varjoon. Länsi-Euroopan unionilla ei ollut omia joukkoja.lähde? 1950-luvulla perustettiin European Defence Community (EDC), joka kuitenkin kaatui elokuussa 1954.[2]

European security and defence identity (ESDI) kehitettiinmilloin? Natossa vahvistamaan Euroopan osallistumista turvallisuuteen ja vahvistamaan transatlanttista yhteistyötä.[3] ESDI:stä tuli European Security and Defence Policy (ESDP),milloin? josta tuli Common Security and Defence Policy (CSDP).milloin?lähde?

Turvallisuuspolitiikan luonti 1990-luvulla muokkaa

1990-luvulla käytyjen Bosnian ja Kosovon sotien seurauksena muodostui Saint Malon julistus. Irakin sodan jälkeen Euroopassa heräsi uutta aktiivisuutta ulkopolitiikan suhteen.[2]

Vuonna 1992 Itä-Euroopan maiden epästabiilisuuden varalle perustettu Petersbergin työryhmä päätti periaatteistaselvennä Amsterdamissa. Periaatteet ovat humanitääriset ja pelastustehtävät, rauhanturvatehtävät, tehtävät taistelujoukoille kriisinhallinnassa, sisältäen rauhaanpakottamisen (peace making), jäsenillä veto-oikeus puolustusasioihin mutta toisaalta lojaalisuusvelvoite, ja mahdollisuus pidättäytyä äänestyksistä. Amsterdamin sopimuksessa sovittiin myös Petersbergin työryhmän tehtävät, joiden pohjalta luotiin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Perinteisesti haluton Britannia oli myös mukana projektissa pääministeri Tony Blairin johdolla.

Naton ministereiden kokouksessa Berliinissä vuonna 1996 muodostettiin yhteinen Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka Naton rakenteisiin perustuen[4]. Päätökset Naton ministerikokouksessa Berliinissä olivat, että Länsi-Euroopan unioni valvoo ESDI:n luomista Nato-rakenteiden sisällä. Idea oli, että EU-maat voivat toimia silloin, kun Nato ei halua osallistua Euroopan puolustamiseen. Päätöksen taustalla olivat myös USA:n rahahuolet Euroopan tukikohtien kanssa. Berliinin-sopimus antoi EU-maiden käyttää Naton joukkoja Länsi-Euroopan unionin kautta. Länsi-Euroopan unionin kehittämä kriisinhallinta tuotiin unioniin.lähde?

Kesäkuussa 1999 Kölnin huippukokouksessa Länsi-Euroopan unioni päätettiin sulauttaa EU:hun.lähde? Helsingin Euroopan-neuvosto myös sopi vuonna 1999 Helsinki Headline Goalsista,[5] joka oli ensimmäinen sopimus lisätä EU:n sotilasvoimaa. Niihin kuuluu tietty määrä joukkoja myös Petersbergin työryhmän tehtäviä varten. Helsinki Headline Goal eteni odotettua hitaammin, ja toukokuussa 2004 projekti sai lisäaikaa vuoteen 2010 asti.

2000-luku muokkaa

Berliinin kokous 2003 muokkaa

Maaliskuussa 2003 EU:n ja Naton institutionaalista yhteistyötä päivitettiin Berlin plus -sopimuksella. Se antaa EU:n käyttää Naton rakenteita, mekanismeja ja antaa käyttää niitä sotilasoperaatioihin, jos Nato päättää olla toimimatta. Sopimukseen kuuluu myös tiedon jakaminen Naton ja EU:n välillä. EU:n yhteydenpitoyksiköt ovat Naton strategisessa keskuksessa ja Napolin Naton komentokeskuksessa (Joint Force Command). EU:lla ja Natolla on pitkälti samat joukot, mutta niitä voidaan jakaa järjestöjen kesken tilanteen mukaan. Nato on sikäli ensisijainen, että EU toimii silloin, kun Nato ei halua.lähde?

Bryssel 2003 muokkaa

Brysselissä vuoden 2003 joulukuussa hyväksytty Euroopan Turvallisuusstrategia on asiakirja, joka ohjaa EU:n kansainvälistä turvallisuusstrategiaa. Euroopan keskeiset uhat ovat asiakirjan mukaan terrorismi, joukkotuhoaseiden leviäminen, alueelliset konfliktit, romahtaneet valtiot ja järjestäytynyt rikollisuus.lähde?

European Defence Agencyn suunnittelu loppui heinäkuussa 2004. 27 EU-maata käyttävät yhteensä 160 miljardia euroa puolustukseen.lähde?

Tanska muokkaa

Tanska neuvotteli itselleen vuonna 1993 oikeuden pidättäytyä EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ulkopuolella. Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 kuitenkin muutti Tanskan näkökulmaa asiaan ja maassa päätettiin pitää kansanäänestys yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan osallistumisesta. 1. kesäkuuta 2022 pidetyssä kansanäänestyksessä noin 67 % tanskalaisista kannatti maan liittymistä yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan äänestysaktiivisuuden ollessa noin 66 %.[6]

Lähteet muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa