Wikipedia

Aisopos

antiikin kreikkalainen tarinankertoja

Aisopos (m.kreik. Αἴσωπος, Aisōpos, lat. Aesopus; n. 620–564 eaa.) oli antiikin kreikkalainen faabelien eli eläinsatujen sepittäjä. Hän tuli faabeleistaan niin kuuluisaksi, että myöhemmin koko eläintarinaperinne laitettiin hänen nimiinsä. Nykyisin tunnetut Aisopoksen faabelit ovat kuitenkin suureksi osaksi myöhempää alkuperää. Niitä on käytetty paljon moraaliopetuksessa ja lapsille tehtyjen satujen, näytelmien ja sarjakuvien pohjana.[1][2][3]

Aisopos
Αἴσωπος
Kopio hellenistisestä rintakuvasta, jonka oletetaan esittävän Aisoposta.
Kopio hellenistisestä rintakuvasta, jonka oletetaan esittävän Aisoposta.
Henkilötiedot
Syntynytn. 620 eaa.
Mesembria(?)
Kuollutn. 564 eaa.
Delfoi
Kirjailija
Tuotannon kielimuinaiskreikka
Aikakausi arkaainen kausi
Tyylilajit faabeli
Pääteokset Aisopoksen faabelit (suuri osa epäperäisiä)
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Aisopoksen elämästä tiedetään hyvin vähän. Antiikin lähteiden tiedot hänen syntymäajastaan ja -paikastaan ovat ristiriitaisia. Aisopoksen kerrotaan olleen orja, joka alkoi kertoa faabeleita koska ei voinut puhua suoraan. Aisopoksella oli kaksi isäntää, joista myöhempi vapautti hänet. Vapauduttuaan hän oli tekemisissä Lyydian kuninkaan Kroisoksen kanssa. Myöhempi perimätieto kertoo Aisopoksen olleen ruma ja epämuodostunut, mutta vanhimmissa lähteissä tästä ei ole mainintoja. Osa tutkijoista kyseenalaistaa historiallisen Aisopoksen olemassaolon, mutta useimmat katsovat, että häntä koskevilla perimätiedoilla on todelliseen henkilöön palautuva ydin.

Elämä muokkaa

Aisopoksen elämästä tiedetään antiikin lähteistä vain vähän. Mikäli hän oli historiallinen henkilö, hän eli arkaaisella kaudella. Hän vaikuttaa toimineen noin vuonna 570 eaa., sillä Herodotos mainitsee Rhodopis-nimisen naisen olleen orjana hänen kanssaan ja ajoittaa tämän faarao Ahmose II:n (kreikkalaisittain Amasis) aikaan.[3][4] Plutarkhos taas esittää Aisopoksen Solonin aikalaisena.[3][5] Diogenes Laertios ajoittaa Aisopoksen 52. olympiadiin eli vuoteen 572 eaa.[3][6] Aisopoksen syntymä ajoitetaan noin vuoteen 620 eaa. ja kuolema noin vuoteen 564 eaa. tai jonkin verran tämän jälkeen.[1][3][7]

 
Diego Velázquezin maalaus Aisopoksesta noin vuodelta 1638.

Aisopoksen kerrotaan olleen alun perin orja. Hänen synnyinpaikkaansa ei tunneta varmuudella. Yleensä synnyinpaikaksi mainitaan Traakian Mesembria.[2][3] Sudan mukaan Aisopoksen kotipaikaksi esitettiin myös Samos, Sardes ja Fryygian Kotiaion.[3] Ristiriitaisia tietoja on selitetty sillä, että hän olisi ollut orjana Samoksella. Ajatus Fryygiasta hänen kotipaikkanaan taas olisi myöhempää kirjallista perimätietoa, joka voisi johtua siitä, että hänet yhdistettiin fryygialaiseen Marsyas-myyttiin, tai siitä, että ”fryygialainen” toimi joskus orjien yleisenä nimityksenä.[2]

Phaedrus kertoo, että Aisopos olisi alkanut kertoilla faabeleita siksi, ettei orjana voinut sanoa ajatuksiaan suoraan. Siksi hän siirsi ajatuksensa satuihin ja vältti syytökset sillä, että sadut olivat keksittyjä.[3][8] Aisopoksen isänniksi mainitaan kaksi samoslaista, Ksanthos ja Iadmon. Näistä jälkimmäinen vapautti hänet. Tämän jälkeen Aisopoksen kerrotaan vierailleen Kroisoksen luona, missä hän moitti Solonia siitä, että tämä oli epäkohtelias kuningasta kohtaan. Hänen kerrotaan myös käyneen Ateenassa Peisistratoksen luona.[3]

Aisopoksen kuolemasta kerrotaan, että Kroisos olisi lähettänyt hänet Delfoihin jakamaan asukkaille neljä minaa kullekin. Jonkun kiistan vuoksi Aisopos kuitenkin kieltäytyi antamasta yhtään rahaa, mistä raivostuneina delfoilaiset heittivät hänet alas jyrkänteeltä. Jumalat lähettivät Delfoihin kostoksi kulkutauteja. Kaupunkilaiset lupasivat lopulta hyvittää tekonsa, jos jollakin olisi oikeus vaatia hyvitystä Aisopoksen puolesta. Lopulta hyvitys annettiin Iadmonille, Aisopoksen aiemman isännän samannimiselle pojanpojalle, koska ketään läheisempää ei löytynyt.[3][4][9] Toisen version mukaan Aisopos olisi surmattu siksi, että hänen tavaroidensa joukosta olisi löytynyt Delfoin temppelistä varastettu pikari. Todellisuudessa ei tiedetä, kävikö Aisopos koskaan Delfoissa.[2]

 
Aisopos kertoo faabeleitaan. Johann Michael Wittmer, 1879.

Muutoin Aisopoksesta tiedetään vain anekdootteja, joita on Maksimos Planudeen kokoaman Aisopoksen faabeleiden laitoksen alkuun liitetyssä Aisopoksen elämäkerrassa. Niissä Aisopos kuvataan ulkonäöltään rumaksi ja epämuodostuneeksi. Tällaista yksityiskohtaa ei kuitenkaan mainita säilyneissä antiikin ajan lähteissä, mikä vie kuvaukselta uskottavuutta. Esimerkiksi Plutarkhoksen Seitsemän viisaan pidoissa vitsaillaan paljon Aisopoksen orjan asemasta, mutta ei lainkaan tämän ulkonäöstä, mikä on epätodennäköistä, jos asia olisi ollut tunnettu tosiseikka. Sitä paitsi ateenalaiset antoivat Lysippoksen tehtäväksi Aisopoksen patsaan veistämisen, ja mikäli se olisi kuvannut tämän rumana, tieto siitä olisi varmaankin säilynyt.[3]

Kaiken kaikkiaan tiedot Aisopoksesta ovat niin hajanaisia ja alkuperältään epävarmoja, että koko Aisopoksen historiallisuus on joskus kyseenalaistettu.[1][3] On huomautettu, että myöhemmässä antiikin kirjallisuudessa ”Aisopoksen” voisi nähdä ennemmin kirjallisena hahmona, nimenä tietynlaiselle ihmistyypille, jota esiintyi merkkihenkilöiden lähipiirissä, ennemmin kuin kenään tiettynä, joskus eläneenä henkilönä.[3] Nykyisin Aisoposta pidetään yleensä historiallisena henkilönä, vaikka hänen nimiinsä laitetut faabelit ovatkin suureksi osaksi muuta alkuperää.[1]

Teokset muokkaa

Pääartikkeli: Aisopoksen faabelit

Aisopoksen nimiin laitettiin antiikin aikana suuri joukko faabeleita eli eläinsatuja. Niin kutsuttujen Aisopoksen faabeleiden kokoelma on syntynyt pitkän ajan kuluessa, eikä suuri osa niistä ole todellisuudessa peräisin Aisopokselta. Hän ei myöskään ollut faabelimuodon keksijä, vaan eläinsatuja oli kerrottu jo kauan ennen häntä. Osa Aisopoksen nimiin laitetuista faabeleista on syntynyt jo useita satoja vuosia ennen Aisopoksen syntymää. Toisaalta osa on peräisin paljon häntä myöhäisemmältä ajalta.[1] Todistettavasti vanhimpana pidetään tarinaa haukasta ja satakielestä, joka on peräisin viimeistään 700-luvulta eaa.,[1] sillä se esiintyy jo Hesiodoksen teoksessa Työt ja päivät.[10] Toisaalta esimerkiksi tunnettu tarina sudesta lammasten vaatteissa on tullut osaksi kokoelmaa vasta 1100-luvulla.[1]

 
Italiankielisen Aisopoksen faabeleiden laitoksen Aesopus moralisatus alkusivu noin vuodelta 1485.

Alkuperäisiä Aisopoksen faabeleita oletetaan olleen noin 350. Myöhemmät kirjailijat lisäsivät niihin omia tarinoitaan.[2] Faabeleissa puhujina toimivat yleensä eläimet, joskus ihmiset tai jumalat, ja joskus jopa elottomat kohteet, kuten vuoret tai joet. Joskus faabelit ovat mytologisia syntytarinoita, tunnetuista henkilöistä kertovia anekdootteja tai suoranaisia vitsejä, jotka on tarkoitettu huvittamaan yleisöä.[1][2]

Faabeleissa esiintyvät eläimet edustavat yleensä erilaisia stereotyyppisiä ihmisluonteita ja ihmisten hyveitä ja paheita: ketut ovat ovelia, leijonat urheita ja jänikset pelkureita. Eri versioissa eläimet ovat kuitenkin saattaneet vaihtua toisiksi. Faabeleiden maailma on usein julma, eivätkä ne usein sovellu lapsille ainakaan alkuperäisessä muodossaan. Faabeleihin on usein liitetty moraalinen opetuslause. Ne on lisätty faabeleihin jälkikäteen jossakin niiden historian vaiheessa alkaen roomalaiselta kaudelta, kun faabeleita on käytetty opetuksessa. Usein opetuslauseet ovat holhoavia ja jopa tekopyhiä, eivätkä ne aina edes sovi kovin hyvin itse tarinaan. Kaikissa faabeleissa moraaliopetusta ei ole.[1][2]

Aisopoksen ei uskota jättäneen jälkeensä varsinaisia kirjallisia töitä. Antiikin lähteet antavat kuvan siitä, että hänen faabelinsa tunnettiin ennen kaikkea suullisessa, ei kirjallisessa muodossa. Aisopoksen faabelit olivat suosiossa Ateenassa klassisella kaudella. Erityisen usein niihin viittaa komediakirjailija Aristofanes. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että jo tuolloin Aisopoksen nimiin laitettiin myös muilta peräisin olleita faabeleita, sillä hän oli lajityypin tunnetuin edustaja.[3]

Tunnettuja faabeleita ovat muun muassa ”Kettu ja viinirypäleet”, jossa kettu ei ylety viinirypäleisiin ja joka tunnetaan suomenkielisen version lausahduksesta ”happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista”;[11] ”Poika, joka huusi sutta”, jossa paimenpoika valehtelee suden tulosta liian usein, niin ettei häntä lopulta uskota, kun susi oikeasti tulee ja syö hänen lampaansa;[12] ”Jänis ja kilpikonna”, jossa kilpikonna voittaa juoksukilpailun jänistä vastaan;[13] ”Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri”, joka kuvaa maalaiselämän kaupunkilaiselämää rauhallisemaksi, vaikka kaupunkilaiselämä voikin olla aineellisesti yltäkylläisempää;[14] ”Muurahainen ja heinäsirkka”, jossa kesät soitteluun keskittynyt heinäsirkka joutuu pulaan talven saapuessa, siinä missä ahkera muurahainen oli koonnut talvivarastoja;[15] sekä ”Susi lampaan vaatteissa”, jossa susi soluttautuu lampaiden joukkoon helpon aterian toivossa, mutta tuleekin teurastetuksi lampaana.[16]

Vaikutus muokkaa

Demetrios Faleronlainen kirjoitti Sokrateen esimerkin mukaisesti Aisopoksen faabeleita runomuotoon ja kokosi ne kirjaksi. Hänen jälkeensä joku nimeltä tuntematon kirjailija julkaisi faabeleita elegiamuodossa; näistä on säilynyt joitakin katkelmia Sudassa.[3]

Merkittävin faabelikirjailija Aisopoksen jälkeen oli roomalaistunut Phaedrus, joka toimi ensimmäisen vuosisadan alussa ja sovitti Aisopoksen faabeleita latinan kielelle runomitassa sekä sepitti omia faabeleitaan samaan tyyliin. Häneltä on säilynyt kokoelma faabeleita, Phaedruksen faabelit.[2][3] Myöhempien aikojen merkittävin kreikkalainen faabelikirjailija oli Babrios, joka toimi ensimmäisellä vuosisadalla tai 100-luvulla. Hän on myöhemmistä kreikkalaisista myös ainoa, jolta on säilynyt joitakin faabeleita. Babrioksen faabelit oli kirjoitettu kholiambeina eli ontuvassa jambimitassa, ja ne oli koottu kymmeneen kirjaan.[3]

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i Tammi, Jari: ”Esipuhe”. Teoksessa Aisopos 2010, s. 19–33.
  2. ↑ a b c d e f g h Elo, Tuulikki: ”Phaedrus ja tarinaperinne”. Teoksessa Phaedrus: Phaedruksen faabelit, s. 9–22. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1083. Kääntänyt ja toimittanut Tuulikki Elo. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-830-X.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Smith, William: ”Aesopus”, Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. Boston: Little, Brown and Company, 1849–1867. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  4. ↑ a b Herodotos: Historiateos 2.134.
  5. ↑ Plutarkhos: Seitsemän viisaan pidot (Septem sapientium convivium) 152c.
  6. ↑ Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit 1.72.
  7. ↑ Suda, Αἴσωπος, korjattuna.
  8. ↑ Phaedrus: Faabelit (Fabulae) III, alkusanat 33–.
  9. ↑ Plutarkhos: Niistä, joita jumaluus rankaisee myöhemmin (De sera numinis vindicta) 556.
  10. ↑ Hesiodos: Työt ja päivät 202–212.
  11. ↑ Perry 15, suomennoskokoelmassa (Aisopos 2010) numero 35.
  12. ↑ Perry 210, suomennoskokoelmassa numero 278.
  13. ↑ Perry 226, suomennoskokoelmassa numero 2.
  14. ↑ Perry 352, suomennoskokoelmassa numero 381.
  15. ↑ Perry 373, suomennoskokoelmassa numero 266.
  16. ↑ Perry 451, suomennoskokoelmassa numero 88.

Kirjallisuutta muokkaa

Satuja ja mukaelmia suomeksi muokkaa

  • Achrenius, Henrik: Caxi neljättä kymmendä satua, suomalaisijn runohin käätty wuonna 1775. Wasasa: pränd. Georg Wilhelm Londicerildä, 1777 (Aisopoksen satuja runomuodossa, tekijä
  • Uudempia uloswalituita satuja.... kootut, ja suomexi tulkitut wuonna 1783. Christfried Gananderilda. Philos. mag:ta. Wasasa: prändätty Georg Wilhelm Londicerildä, 1784
  • Satuja ja tarinoita: itäisiltä mailta muinen kerätyitä, suomennettuja ja kauniilla kuwilla warustettuja, siiwoille ja ahkeroille lapsille lahjaksi, hywikkeeksi ja hyödyksi. Öhmannin kirjakauppa, 1851 (Lasten hupainen huvitus; 1.)
  • Aisopon satuja: nuorisoa varten muodostettu ja siveysopillisilla huomautuksilla varustettu. Kuopio: U.W. Telén, 1907
  • Aisopoon sadut. Kansanvalistusseura, 1910. (Kansanvalistusseuran taikalyhtykirjoja; 27.)
  • Aisopoksen satuja: 56 eläintarinaa, suomentanut Werner Anttila. Hämeenlinna: Karisto, 1927. (Lasten oma kirjasto; 1.)
  • Eläinsatuja, Aisopos; Suomen pojille ja tytöille kertonut Olli Nuorto. Mantere, 1946
  • Aisopoon satuja. Kuvittanut ja lapsille kertonut Maj Lindman. Helsinki: Kustantamo Kuvataide, 1955.
  • Kettu ja viinirypäleet; Naakka ja kyyhkyset; Vohla ja susi, Teoksen kuvituksen ja ulkoasun on suunnitellut Alfons Eder; Suomennos: Eeva Heikkinen. Tilgmann, 1968
  • Eläinsatuja ja kertomuksia Aisopoksen ja Lutherin mukaan. Suomen pyhäkouluyhdistys, 1970
  • Aisopoksen tarinoita, valik. ja suom. Marja Itkonen-Kaila. Otava, 1975 (Delfiinikirjat.). ISBN 951-1-01869-8
  • Aisopoksen sadut, koonnut ja toim. Ruth Spriggs, suom. Kaija Pakkanen. Sanoma, 1976 ISBN 951-9133-44-5
  • Kaksikymmentä Aisopoksen satua, kuv. Bernadette; suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsingissä Otava, 1980 ISBN 951-1-05878-9
  • Aisopoksen satuja, suom. Werner Anttila; Hämeenlinna: Karisto, 1985. ISBN 951-23-2274-9
  • Kettu ja haikara: Aisopoksen satuja, kert. Søren Christensen; suom. Anja-Liisa Vartiainen; kuv. Svend Otto S. Porvoo; WSOY, 1985 ISBN 951-0-13019-2
  • Isä, poika ja aasi, Aisopoksen tarinaa mukaillen kirj. Peter Hebel; suom. Sinikka Sajama. Karkkila: Kustannus-Mäkelä, 1985 ISBN 951-873-005-9
  • Aasi ja koira: Aisopoksen satuja, kert. Søren Christensen. WSOY, 1986 ISBN 951-0-13869-X
  • Aisopoksen tarinoita, kuvittanut Val Biro; kertonut Jean Kenward; suomentanut Kati Kaartinen. Tampere: Satukustannus, 1987 ISBN 951-866-089-1
  • Aisopoksen eläinsadut, suomennos: Laila Niukkanen. Tampere: Satukustannus, 1989. ISBN 951-866-224-X
  • Aisopoksen tarinoita, kuvittanut Val Biro; kertonut Jean Kenward; suomentanut Kati Kaartinen. Tampere: Satukustannus, 1990 ISBN 951-866-242-8
  • Valikoima Aisopoksen tarinoita..., mukaillut Deborah Campbell-Todd; kuvittanut Pam Storey; suomentanut Tarja Virtanen. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21366-7
  • Aisopoksen satuja, suomentanut Werner Anttila; Hämeenlinna: Karisto, 1998. ISBN 951-23-3820-3
  • Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri: Aisopoksen eläinsatu, mukaillut ja kuvittanut Bernadette Watts;... suomentanut Tarja Virtanen. Espoo: Weilin + Göös, 1999. (Löytöretki.). ISBN 951-35-6509-2
  • Opettavia eläinsatuja Aisopoksen mukaan, suomennos... Katja Myyryläinen. Tampere: Satukustannus, 2000. ISBN 951-866-617-2
  • Kilpasilla, kertonut Caroline Repchuk; kuvittanut Alison Jay; suomeksi riimitellyt Tytti Träff. Hämeenlinna: Karisto, 2004. ISBN 951-23-4479-3
  • Aisopoksen tarinoita, Michael Morpurgo & Emma Chichester Clark; suomentanut Jenni Kovanen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-29971-5
  • Maalaishiiri ja Kaupunkilaishiiri, Aisopos; suomentanut Tarja Saarikoski, Tammi, 2007 ISBN 978-951-26-5715-5
  • Faabelit: täydellinen kokoelma moraaleineen, Aisopos; valikoinut ja suomentanut Jari Tammi. Pikku-idis, 2010. ISBN 978-952-9589-40-1
  • Eläinsatuja Aisopoksen tarinoita mukaillen, kuvittanut Claudine Gevry; suomennos: Kaisa Kattelus. Valitut Palat, 2011 ISBN 978-951-584-897-0
  • Aisopoksen satuja, uudelleen kertonut Graeme Kent, suomentanut Laura Friman; Pori: Tactic, 2014 ISBN 978-952-7008-83-6

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aisopos&oldid=22300006”