Ero sivun ”Aimo Aaltonen” versioiden välillä

[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Xqbot (keskustelu | muokkaukset)
p Botti lisäsi: et:Aimo Aaltonen
Rivi 6:
[[Jatkosota|Jatkosodan]] päätyttyä Aaltonen vapautui ja hänet valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattaja [[Kommunisti (SKP:n äänenkannattaja)|Kommunistin]] päätoimittajaksi. Hän siirtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna [[Valpo|Valtiollisen poliisin]] (Valpo) apulaispäälliköksi. Hänet valittiin myös eduskuntaan [[Turun eteläinen vaalipiiri|Turun eteläisestä vaalipiiri]]stä 1945. [[Sisäasiainministeriö]]n valvontaosaston päällikkönä Aaltonen toimi vuoden (1947–1948) ennen paluutaan SKP:n puheenjohtajaksi. Aaltonen avioitui vuonna 1946 Vieno Ristellin kanssa.<ref>Kansanedustajat 1907–2006 (Eduskunta) [http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/thw/trip/?${base}=kematrikkeli&${html}=ma5000&${freetext}=hnro=10209 linkki]</ref> [[Arvo Tuominen|Arvo Poika Tuominen]] kirjoittaa teoksessaan [[Kremlin kellot]], että Aaltonen sopi paitsi luonteensa myös koulutuksensa puolesta paremmin Valpon päälliköksi kuin puolueen puheenjohtajaksi. Samoin hän sanoo [[Yrjö Sirola]]n antaneen myös Aaltoselle kuten suurelle osalle muutakin myöhempää suomalaista kommunistijohtoa äärimmäisen huonon lopputodistuksen [[Lenin-koulu]]sta, jonka suomalaisen sektorin pääopettaja Sirola oli <ref>Arvo Tuominen: kremlin kellot </ref>
 
Aaltonen valittiin presidentin valitsijamieheksi [[Suomen presidentinvaali 1956|vaaleissa 1956]], jolloin [[Urho Kekkonen]] valittiin presidentiksi yhdenkahden äänen enemmistöllä. Kansandemokraattien hylättyä toisella kierroksella oman ehdokkaansa Aaltonen joutui valitsemaan kahden vihamiehensä välillä ja totesi Kekkosen kannaltaan paremmaksi vaihtoehdoksi.<ref>Aaltosen päiväkirjat maaliskuu 1956, Kansan Arkisto </ref> Tunnettua on, että hän kantoi kaunaa SDP:n [[Karl-August Fagerholm|Fagerholmia]] kohtaan – mikä käy selkeästi ilmi hänen säilyneistä puheistaan ja lehtikirjoituksistaan.
 
[[Urho Kekkonen|Presidentti Kekkonen]] oli itse asiassa Aaltosen kannalta vielä huonompi vaihtoehto: kun Kekkonen vuonna 1961 hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, hän piti samalla huolen siitä, ettei hänen syvästi inhoamansa Aaltonen päässyt edes ehdokkaaksi. Syntyi hankala tilanne, kun huomattavimman oppositiopuolueen puheenjohtajalla ei ollut pääsyoikeutta eduskunnan suureen saliin. Aaltonen ei suostunut harkitsemaan puheenjohtajan paikastaan luopumista. Seurauksena oli paheneva selkkaus SKP:n ja SKDL:n välillä. Tämä oli ilmeisesti presidentin tarkoituskin; näin hän sai hyvän syyn pitää kommunistit pysyvästi oppositiossa – ja samalla sotkea heidän rivejään: Kekkonen oli tällaisen poliittisen juonittelun suurmestari <ref> Laitinen, Aarno: Ulkoparlamentin puhemies, Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä / toimittanut Lasse Lehtinen; Helsinki, Ajatus Kirjat, 2009 s. 108</ref>.