Ero sivun ”Richard E. Byrd” versioiden välillä

[[Salaliittoteoria]]t väittävät, että Pohjoisnavalle olisi jalallaan astunut vasta 3. toukokuuta 1953 neljä amerikkalaista lentäjää, jotka tulivat paikalle suksin varustetulla [[DC-3|C-47]] -koneella. Kukaan ei tosin tiedä näiden miesten nimiä, väitteen mukaan siksi että maailmaa kiinnosti tuolloin eniten [[Mount Everest]]in käynnissä ollut valloitus. Kyseisen lähteen luotettavuus tosin kärsinee siitä, että artikkelin kirjoittaja sekoittaa totaalisesti Byrdin, Bennettin ja Balchenin nimet keskenään... <ref name="gordon66"> Stuart Gordon: '''SUURTENSuurten HUIJAUKSIENhuijauksien KIRJA'kirja'', s. 66 - 69</ref>

Byrd ja kolme muuta, Bernt Balchen, [[Bert Acosta]] ja George Noville lensivät ''America''-koneella [[New York]]ista ([[29. kesäkuuta]] [[1927]]) [[Pariisi]]in ([[1. heinäkuuta]] [[1927]]). He hävisivät kilpailun täpärästi [[Charles Lindbergh]]ille: Byrdin kone oli nokkapainoinen ja joutui startissa onnettomuuteen vaurioituen lievästi. Koska Lindbergh oli lähtövalmis, Byrd osoitti suurta urheilumieltä ja tarjosi kilpailijalleen omat huoltovarauksensa ja reittinsä. Vaikka hän hävisikin kilpailun, temppu kannatti: hänellä ei sen jälkeen juuri ollut puutetta sponsoreista.<ref> J. G. Andersson: Etelänavan sankareita1948, luku, ''Little America'' .</ref>

Vuonna [[1928]] Byrd aloitti ensimmäisen tutkimusmatkansa [[Etelämanner|Etelämantereelle]] mukanaan kaksi laivaa, ''City of New York'' ja ''Eleanor Bolling'' sekä kolme lentokonetta: Ford Trimotor nimeltä ''Floyd Bennett'' sekä yksimoottoriset Fokker Universal sekä taittuvasiipinen Fairchild; näistä Fokker menetettiin vuoden 1928 viimeisellä tutkimusmatkalla myrskyn revittyä sen kiinnittimet irti leiripaikalla. Mukana oli vielä Ford-merkkinen lumiauto<ref>Andersson 1948, sivus. 259.</ref>. Toisaalla [[Hubert Wilkins]] oli jo lentänyt [[Grahamin maa]]n yllä Etelämantereella.

Jäänmurtaja Larsen raivasi Citylle ja muille laivoille tietä. Byrd rantautui puolentoista kilometrin päähän Framhemistä<ref name=ref name="Andersson, sivu 261">Andersson 1948, sivus. 261.</ref>. Viisi koiravaljakkoa kuljetti 625 tonnia tulevan tutkimusaseman paikalle [[Rossin jäälautta|Rossin jäälautalle]] Koiravaljakoilla oli kokeneet ajajat. Koiravaljakko näytti jälleen kerran ehdottoman ylivoimaisuutensa kuljetusvälineenä noissa jäisissä oloissa. Koirina oli yksinomaan grönlanninpystykorvia, jotka jo olivat näyttäneet kestävyytensä ja vähään tyytymisensä.

Eräällä veneretkellä valaat meinasivat hyökätä moottoriveneen kimppuun<ref name=ref name="Andersson, sivu 261"/>. Little Americaa rakennettiin siten, että ensin valmistuivat "hallintorakennus", "messihalli" ja "norjalainen rakennus". Lumen sataessa rakennettujen talojen välille kaivettiin lumitunneleita<ref name="and262">Andersson 1948, sivus. 262.</ref>. Little Americasta tuli kylä, jossa oli työpajoja, varastoja ja laboratorioita. Lumen pinnalla näkyi vain kaksi radiomastoa<ref>Andersson, sivu 262<name="and262"/ref>. Byrdin retkikunnalla oli käytössään monia keveitä radiopuhelimia<ref>Andersson 1948, sivus. 268.</ref>. Little American radiokeskus oli messihalli eli WFA<ref>Andersson 1948, sivus. 269.</ref>.

Byrd nousi ensimmäisen kerran Antarktiksella ilmaan 27. tammikuuta 1929<ref name="and263">Andersson 1948, sivus. 263.</ref>. Tunnin päästä kone oli Hal Flood Bayn yllä. Kone lensi 200 kilometrin tuntivauhdilla. 18. helmikuuta Fokker- ja Fairchild-koneet lensivät Rockefeller Mountainsin lähelle ja tämä lentoretkikunta löysi vuorten välistä pieniä jäätyneitä järviä. Pian tämän tiedustelulennon jälkeen McKinley valokuvasi Fairchild-koneellaan juuri löydettyjä vuoria<ref>Andersson, sivu 263<name="and263"/ref>. 7. maaliskuuta laskeuduttiin ensi kertaa kauas Etelänapamanterelle Rockefellerin vuorille<ref>Andesson 1948, sivus. 265.</ref>. Mutta ennen paluuta nousi myrsky, ja Gouldin ryhmä jäi eristyksiin vuorten keskelle yli viikoksi. Radioyhteyttä ei saatu, ja Byrd oli huolissaan kolmesta kadonneesta miehestä. Oli myöhäinen Etelämantereen syksy, Byrd nousi ilmaan Fairchildillä. Taivas pilvistyi uudelleen. Byrd onnistui löytämään Gouldin miehet, jotka olivat elossa ja kunnossa, mutta Fokker oli särkynyt laskussa<ref>Andersson 1948, sivus. 266.</ref>. Laskeutumispaikka oli jäätynyt järvi, joka näytti laikukkaan olemuksensa takia vaaralliselta möhkälemaastolta Byrdin laskeutuessa hämärässä. Fokker oli särkynyt siten, että se oli lähtenyt tuulen mukaan myrskyn noustua, ja syöksynyt jäähän, jonne rikkoutunut. Radiolähetin oli särkynyt, mutta vastaanotin ehjä<ref>Andersson 1948, sivus. 267.</ref>. Byrdin retkikunta talvehti Little Americassa<ref>Andersson 1948, sivus. 268.</ref>.

Keväällä 1929 päätettiin lähteä retkelle kohti etelän vuoria koiravaljakoiden ja lumiauton avulla. Aluksi perustettiin varastoja. 81 leveysasteen eteläpuolella alkoi hyvin vaikeakulkuinen, railoinen vyöhyke<ref>Andersson 1948, sivus. 270.</ref>. Lumiauto lähti kohti etelää. Sitä ohjanneet miehet uhosivat ajavansa vaikka etelänavalle asti. Lumiauto kulki jonkun matkaa, mutta lakkasi toimimasta, ja autossa olleet miehet palasivat jalan takaisin, vetäen tavaroitaan reessä.

Lumiautomiehistön vastaanottoa voimisti Little Americaan palattaessa ilotulitus<ref>Andersson 1948, sivus. 271.</ref>. Byrd nousi miehineen ilmaan koneellaan, ja näki alla hylätyn lumiauton, sitten kaoottisen halkeama-alueen ja lopulta viisi koiravaljakkoa matkalla kohti perustettavaa varastoa. Mutta Byrd lensi eteenpäin kohti vuoria, jotka alkoivat lopulta erottua lounaasta.

Laskeutuminen vuoriston lähelle onnistui, ja koneen kyydissä olleet miehet rakensivat polttoaine- ja tarvikevarastoa<ref>Andersson 1948, sivus. 272.</ref>. Paluumatkalla polttoaine loppui, ja lentokoneen radio ei toiminut. Mutta asemalla ollut kaukonäköinen Haines oli lähettänyt apukoneen Byrdin avuksi.

''Floyd Bennett''-niminen Ford Trimotor nousi ilmaan Little Americasta 28. marraskuuta 1929 kello 15:29. Kone lensi keskimäärin 144 kilometriä tunnissa. Koneessa oli miesten lisäksi lastina kamera, ruokaa ja polttoainetta kanistereina<ref name="poleflight">http://library.osu.edu/sites/exhibits/byrdflight/flight.html, South Pole Flight</ref>. Näin ollen kone painoi 6750 kg<ref>Andersson 1948, sivus. 273.</ref>.

Byrd päätti lentää koneen pitkin tuntemattoman, leveän näköisen [[Livin jäätikkö|Livin laaksojäätikön]] läpi, jonka pohja oli ympäröiviä korkeita vuoria matalammalla. Koneen kiivetessä Livin jäätikön yllä siinä näkyi jopa 120 m korkuisia jääputouksia. Noin 2750 metrissä kävi selväksi että kone ei kylenisi sitä keventämättä nousemaan napaylängön ylle. Tarvittiin 600 metriä lisää korkeutta ja konetta täytyi jolain tavoin keventää<ref name="spole"/>. Polttoaineiden hätätyhjennys muutamassa sekunnissa olisi keventänyt konetta, mutta surmannut miehet kuitenkin<ref>Andersson 1948, sivus. 274.</ref>. Lentäjä Balchen päätti heittää 100 kg tarvikkeita yli laidan. McKinley heitti ulos kaksi 56 kg ruokasäkkiä, neljän miehen kuukauden ruoat. Kun säkit ja tyhjän polttoainesäiliöt lensivät pois, kone nousi heti. Mutta Nansenin vuorelta puhallsi voimakas laskuvirtaus<ref name="sankarit">EtelänavanAndersson sankareita1948, J.Gs. Andersson, sivu 275.</ref>.

Lopulta kone nousi [[Mount Fridtjof Nansen]] ja [[Mount Fisher]]in välistä napaylängön ylle noin kello 21:45. Napaylänkö oli vain noin 150 m alla<ref>http://www.nsf.gov/news/special_reports/byrd/revisited.jsp, Byrd's Light revisitsed, National Ccience Foundation, Aviation Opens Antarctica</ref>, ja kone olis voinut lisätä korkeutta enää vain muutaman sadan metrin verran<ref name="spolesankarit"/><ref>Andersson, sivu 275</ref>. Kello oli 21-45.

Noin 1:14<ref>Andersson 1948, sivu 276,s. 275275–276.</ref> 29. marraskuuta kone oli Etelänavan yllä<ref name="spole"/>.

Kone oli kello 10:08 Little Americassa<ref>Andersson, sivu 275<name="sankarit"/ref>. Retkikunta toi saaliikseen vuoriketjusta olevia valokuvia<ref>Andersson, sivu 275<name="sankarit"/ref><ref name="campus">http://www.acad.carleton.edu/campus/archives/exhibit/Gould/The_Byrd_Expedition.html, II: The Byrd Expedition</ref><ref name="poleflight"/>.

5. joulukuuta lennettiin vallijäätä Edsel Fordin vuoren seuduille asti<ref>Andersson, sivu 276</ref>. Löydettin jäättömiä järviä, jotka olivat jään keskellä olevia salmia tai lahtia.<ref>Andersson 1948, sivus. 276.</ref>. Byrdin retkikunta lähti Little Americasta 1930, jolloin Rossin meri oli normaalia pidenpään jäässä, ja Byrd oli jo kutsunut valaanpyytäjiä avukseen. Retkikunta palasi Yhdysvaltoihin [[18. kesäkuuta]] [[1930]].

Byrd seikkaili aluksi muualla Etelämantereella ja saapui uudestaan Valaslahteen. Aluksi oli ongelmia. Tavaroiden purkaminen vallijäälle ei meinannut onnistua, kun vallijään reuna muutteli muotoaan jatkuvasti jäävuorten irrotessa siitä<ref name="and281">Andersson 1948, sivus. 281.</ref>. Kaksi Citroën-traktoria syttyi tuleen, mutta tuli sammutettiin.

Alussa Condor-kone nousi ilmaan, mutta vaurioitui laskeutuessaan<ref>Andersson 1948, sivus. 284.</ref>.

Samoin kokeilut moottoriajoneuvoilla antoivat toisella matkalla hyviä tuloksia; Cleveland Motor Companyn lahjoittama ''Cletrack'' -[[puolitelavaunu|puolitelatraktori]] ja kolme [[suksi]]ohjauksella varustettua ''Citroën''-traktoria toimivat odotetusti. Ne olikin testattu toimiviksi lumisilla ja jäisillä Alpeilla<ref>Andersson, sivu 281<name="and281"/ref>. Millään aiemmalla Etelämantereen retkellä, [[Ernest Shackleton|Shackletonilla]], [[Robert Falcon Scott|Scottilla]], [[Douglas Mawson|Mawsonilla]] ja Byrdin aiemmalla retkellä ei kiinteätä pintaa kulkenut moottoriajoneuvo ollut kestänyt antarktista pakkasta<ref name="amd292">Andersson 1948, sivus. 292.</ref>. Citroënit olivat lopulta ensimmäiset traktorit, jotka toimivat Antarktiksella<ref>Andersson, sivu 292<name="amd292"/ref>, ja toimivat jopa alle -40 °C pakkasessa, missä koirien kunto alkaa heiketä<ref name="andersson_294">EtelänavanAndersson sankareita1948, J.Gs. Andersson, sivu 294.</ref>. Ensimmäinen pitkä traktoriajo Etelämaneteella tehtiin 10. maaliskuuta 1934 Rossin jäälautalla Junen ja Skinnerin ohjaamana , ja se vei 16 tuntia ja kattoi yli 200 km. Tällöin June vieraili monissa eri leireissä, joita oli lauttajäällä. Skinner uhosi ilmaisa aterioita tulevan, jos koiravaljakoita siroteltaisiin traktorin tielle. Koiravaljakko. ja traktorimiehet olivat ystäviä, mutta kiistelivät jatkuvasti keksenään kumpi kulkunauvo on perempi. Koiravaljakon ajajilla oli kylmää, mutta traktorimiehillä omat ongelmansa muun muassa jäätyneen moottorin sulattamisessa jne. Traktorit myös juuttuivat monesti kiinni halkeamiin, mutteivat onnekis syöksyneet yhteenkään.<ref>Andersson, sivu 294<name="andersson_294"/ref>.

Mutta lauttajäällä olevat helkeamat uhkasivat liikkuvia traktoreita<ref>Andersson 1948, sivus. 293-295293–295.</ref>. Niinpä etelässä oleva äärimmäisen rikkonainen laaja jääalue pysäytti traktorien tien etelään. Tästä halkeamavyöhykkeestä selvisivät läpi vain taitavimmat koiranajajat. Citroënit alkoivat kuljettaa tavaroita Little Americasta etelään sijoitetuille varastoille.<ref>Andersson 1948, sivus. 295.</ref>. Kaksi kevyttä Ford-lumiautoa<ref>Andersson, sivu 281<name="and281"/ref> kelpasivat lyhyempiin matkoihin.

Sekä lentokoneet että traktorit olivat vaarallisia kulkuneuvoja, ja koiravaljakko yhä turvallisisn kulkuneuvo, jolla tehtiin tämän retken pisimmät pintaretket<ref>Andersson 1948, sivus. 298.</ref>.

{{Viitteet|sarakkeet}}