Ero sivun ”Israelin politiikka” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Les (keskustelu | muokkaukset) pEi muokkausyhteenvetoa |
→Sisäpolitiikka: fix |
||
Rivi 13:
Israelin merkittävimmät valtapuolueet aivan viime aikoihin asti ovat olleet vasemmistolainen [[työväenpuolue]] ja 1973 syntynyt oikeistolainen [[Likud]]. [[Ariel Sharon]]ista tuli maan ensimmäinen näiden puolueiden ulkopuolelta tullut pääministeri Likud-puolueen hajottua sisäisiin ristiriitoihin ja Sharonin erottua siitä. Sharonin syksyllä 2005 perustama uusi keskustaoikeistolainen [[Kadima]]-puolue nousi vuoden 2006 vaaleissa knessetin suurimmaksi puolueeksi, ja sen puheenjohtajasta [[Ehud Olmert]]ista tuli maan pääministeri. Kadima on houkutellut nimipoliitikkoja niin oikealta kuin vasemmaltakin.
Suhteellinen vaalitavan sekä 1990-luvulta lähtien yhteiskunnallisen pirstoutumisen vuoksi maassa on myös suuri joukko pienempiä puolueita, joilla on usein ollut merkittävä vaa'ankieliasema maan parlamentissa ja siten suhteellisesti kokoaan suurempi vaikutusvalta. Pieniin puolueisiin kuuluvat [[Meretz-Yachad]] ("sosiaalidemokraatit"), [[Ra'am]] ("yhdistynyt arabilista"), [[Ta'al]] ("arabiliike uudistumiselle"), [[Shas]], Kansallinen uskonnollinen puolue, [[Yisrael Beytenu]], Israelin kommunistinen puolue, [[Balad]] ("kansallinen demokraattinen kokooma").
Samoin kuin moniin eurooppalaisiin maihin, myös Israeliin on syntynyt ulkomaisten, ei-juutalaisen siirtotyöläisten ryhmä. Vuosituhannen vaihteessa laillisten ja laittomien siirtolaisten osuus työvoimasta oli kohonnut 7–14 prosenttiin. Juutalaiseen identiteettiin nojaavalla Israelilla ei ole ollut aatteellisia työkaluja integroida maahanmuuttajia osaksi yhteiskuntaa. Maan liberaali talouspolitiikka korostaa vapaita markkinoita, mikä on omiaan heikentämään valtiota sekä korostamaan yksilöllisyyden merkitystä. Toisaalta israelilaisesta yhteiskunnasta entistä vieraantuneempi palestiinalainen vähemmistö korostaa islamilaista uskoaan ja palestiinalaista identiteettiään.<ref>Ulkopolitiikka 1/2006, s. 14</ref>
| |||