Ero sivun ”Sähköjohto” versioiden välillä

Johdon paksuus ilmaistaan poikkipinta-alana/ ja neliömillimetreinä (mm²). Yleisimpiä poikkipintoja voivat olla 0,5; 0,75; 1,0; 1,5; 2,5; 4; 6; 10; 16 ja 25&nbsp;mm². Kaapelin [[sähkövirta|virran]]kesto riippuu poikkipinta-alasta - tavanomaisissa olosuhteissa 1,5&nbsp;mm²:n kuparijohdin välittää korkeintaan 10&nbsp;A:n virran. Johtimen sisäinen resistanssi, eli vastus luonnollisesti kasvaa johtimen pituuden kasvaessa. Tämä on syytä ottaa huomioon käytettäessä esim. pitkiä jatkojohtoja. Sähköjohtimen virrankeston ylittävä virta kuumentaa sähköjohdinta. Kuumeneminen on epäedullinen ilmiö sähkönsiirrossa. Sen takia sähköenergiaa muuttuu lämpöenergiaksi vähentäen siirron hyötysuhdetta. Kuumeneva sähköjohto voi olla myös turvallisuusriski ympäristölle tulipalon muodossa. Johdon taivutussäteellä on tässä suhteessa oma merkityksensä.<ref>https://www.skt-saatio.fi/index.php?k=225304</ref>

Ensimmäisenä sähkön johtuvuusominaisuuden havaitsi saksalainen [[Otto von Guericke]] 1600-luvulla. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt löytönsä merkitystä. [[Stephen Gray|Gray]] huomasi{{milloin}} sähkönjohtavuuden [[hankaussähkö]]ä tuottavan lasiputken kanssa tehtyjen kokeidensa yhteydessä. Hän yhdisti lasiputken pellavalankoihin ja myöhemmin silkkilankoihin, joita pitkin sähköä voitiin siirtää. Gray kokeili{{milloin}} monia aineita ja huomasi toisten esineiden kelpaavan johtimiksi ja toisten eristeiksi. Eristeet osoittautuvat samoiksi kuin aiemmin{{milloin}} [[William Gilbert]]in määrittelemät sähköiset aineet, joita hankaamalla syntyi sähköisiä ilmiöitä.