Ero sivun ”Euthyfron” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Anr (keskustelu | muokkaukset) |
|||
Rivi 15:
Keskustelu etenee seuraavilla askelilla:
1. Euthyfron tarjoaa ensimmäiseksi määritelmäksi sitä, mitä hän oli juuri tekemäisillään — syyttämässä isäänsä taposta. Sokrates hylkää tämän, koska se olisi vain esimerkki tai
2. Euthyfronin toisen määritelmän mukaan pyhä on sitä, minkä jumalat hyväksyvät. Sokrates hyväksyy tämän määritelmän, koska se on esitetty yleisessä muodossa, mutta kritisoi sitä sillä perusteella, että jumalat ovat keskenäänkin eri mieltä siitä, mikä tulisi hyväksyä. Tästä seuraisi, että joku tietty teko, josta jumalat ovat erimielisiä, olisi samaan aikaan sekä pyhä että epäpyhä, mikä olisi loogisesti mahdoton tilanne. Euthyfron yrittää vastata Sokrateen kritiikkiin sanomalla, etteivät jumalatkaan olisi eri mieltä siitä, että joku joka tappaa toisen epäoikeudenmukaisesti ansaitsee rangaistuksen. Sokrates vastaa sanomalla, että erimielisyyksiä olisi edelleen siitä, kuinka oikeutettu teko todellisuudessa olisi ollut.
3. Euthyfron korjaa määritelmäänsä lisäämällä sanan 'kaikki' edelliseen määritelmäänsä — pyhä on siis sitä, minkä kaikki jumalat hyväksyvät, ja epäpyhä sitä, minkä he kaikki torjuvat. Tässä kohden Sokrates kysyy oleellisen kysymyksen: hyväksyvätkö jumalat teon siksi, että se on pyhää, vai onko se pyhää siksi, että he hyväksyvät sen? Hän käyttää kysymyksensä selventämiseksi tyypillistä sokraattista menetelmää, analogiaa tai vertausta: kutsumme kannettua asiaa kannetuksi siksi, että joku kantaa sitä, emme siksi, että kannettuna oleminen olisi jotenkin sen sisäsyntyinen ominaisuus. Kannettuna oleminen ei ole samanlainen sisäsyntyinen ominaisuus kuin esimerkiksi paino. Sokrates yrittää saada Euthyfronin näkemään, että kannamme jotain sellaista, joka on jo
Euthyfron myöntää, että jumalat hyväksyvät teon, koska se on pyhä, mutta ei huomaa, että tämä on ristiriidassa hänen kolmannen määritelmänsä kanssa. (Myöhemmin hän palaa aiempaan määritelmäänsä.) Sokrates väittää, että jumalten yksimielinen hyväksyntä on vain yksi pyhyyden tunnusmerkeistä, mutta ei sen määrittävä piirre. Se ei määrittele pyhyyden ydintä, sitä mitä pyhyys on itsessään — se ei anna pyhyyden ideaa.
| |||