Kirkkolainsäädäntö

Kirkkolainsäädäntö tarkoittaa Suomessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon säädettyä järjestysmuotoa. Kirkkolainsäädännön ytimenä on kirkkolaki. Kirkkolaki säädetään erityisessä kirkkolain säätämisjärjestyksessä.

Kirkkolain lisäksi säädettyyn järjestysmuotoon kuuluuvat kirkkolain nojalla annettu Kirkkojärjestys ja Kirkon vaalijärjestys. Nämä säädökset julkaistaan Suomen säädöskokoelmassa. Lisäksi säädettyyn järjestymuotoon kuuluvat delegointivaltuutuksen nojalla eräissä asioissa piispainkokouksen ja kirkkohallituksen antamat määräykset, jotka julkaistaan kirkon säädöskokoelmassa. Laajassa merkityksessä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon säädettyyn järjestysmuotoon kuuluvat seurakuntien ja seurakuntayhtymien antamat ohje- ja muut säännöt. [[Pappi]a sitovaa normistoa on lisäksi messukirjassa ja kirkollisten toimitusten kirjassa.

Kirkkolakijärjestelmä

Nykyinen kirkkolakijärjestelmä on saanut alkunsa Schaumanin kirkkolaissa 1869. Järjestelmä on säilynyt pääsääntöisesti ennallaan nykypäivään saakka.

Suomen perustuslain (2000) 76 §:n mukaan "Kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta on voimassa, mitä niistä mainitussa laissa erikseen säädetään."

Kirkkolain 2 luvun 2 §:n mukaan "Kirkolla on yksinoikeus ehdottaa kirkkolakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, sekä kirkkolain muuttamista ja kumoamista. Kirkon ehdotuksen tekee kirkolliskokous. Kirkolliskokouksen ehdotuksen tutkiminen ja vahvistaminen on tasavallan presidentin ja eduskunnan tehtävä. Kirkolliskokouksella on myös oikeus tehdä esityksiä kirkkoa koskevasta muusta lainsäädännöstä." Lisäksi "Kirkolliskokouksen tekemää kirkkolakiehdotusta tutkittaessa voidaan oikaista ehdotuksessa oleva sellainen lainsäädäntötekninen virhe, joka ei vaikuta kirkkolakiehdotuksen sisältöön."

Suomen kirkkolakijärjestelmässä ehdotuksen kirkkolaiksi antaa kirkolliskokous. Eduskunta voi hyväksyä tai hylätä ehdotuksen, mutta ei muuttaa sitä. Eduskunnan hyväksymisen jälkeen kirkkolaki on osa valtakunnassa sovellettavaa oikeutta.

Kirkkolain antaman valtuutuksen nojalla kirkolliskokous antaa yksin kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen. Kirkkolaki ja kirkkojärjestys puolestaan sisältävät delegoitua norminantovaltuutusta piispainkokoukselle ja kirkkohallitukselle, sekä seurakunnan sisäisissä asioissa seurakunnalle itselleen erilaisten ohje- ja muitten sääntöjen kautta.

Tavanomainen tapa säätää lakia on yksin eduskunnan käsissä. Tälla tavalla on säädetty mm. laki ortodoksisesta kirkosta. Myös Ruotsissa Ruotsin kirkon asema on säädetty tavallisella eduskunnan säätämällä lailla "Lag om svenska kyrkan"

Kirkkolakijärjestelmän tarkoituksena on taata kirkon itsenäisyys suhteessä valtioon. Kirkkolakijärjestelmä on toiminut esikuvana mm. Ahvenanmaan itsehallintolain säätämisjärjestykselle, joka myös poikkeaa tavanomaisesta menettelystä. Nyttemmin Ahvenanmaan itsehallintojärjestelmää pidetään yleismaailmallisesti itsehallintojärjestelmien hyvänä esimerkkinä.

Kirkkolain ala

Perustuslain mukaan kirkkolaissa säädetään kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Kirkkolain mukaan kirkkolaissa kirkolla on mahdollisuus tehdä ehdotus kaikesta, mikä koskee kirkkon omia asioita. Tarkasti ottaen kirkkolain ulkopuolella jäävät perustuslain mukaan mm. kirkon tunnustus ja talous.

Kirkkolain oman määritelmän mukaisen rajauksen "mikä koskee kirkon omia asioita" on tulkittu tarkoittavan sitä, että yhteiskuntaa ja kirkkoa koskettavat erityiskysymykset on säädetty tavallisilla lailla. Tällaisia ovat mm. kirkon eläkelait, laki kirkon työmarkkinalaitoksesta sekä laki kirkon keskusrahastosta.

Kirkkolain historia

Ruotsin valtakunnan ensimmäinen varsinainen kirkolaki säädettiin 1686. Laki käännettiin myös suomeksi ja oli voimassa Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle 1809.

Kirkkolaki, kuten muutkin sen ajan Ruotsin vallan ajalta periytyvät lait, antoi hallitsijalle hyvin suuren vallan. Näin ollen tsaarille oli hyvin edullista pitää voimassa vanha kirkkolaki. Ei kuitenkaan ollut ongelmatonta, että itsevaltias monarkki kuului toiseen uskontokuntaan kuin valtakunnan pääväestö. Tämän ristiriidan sovittamiseksi ryhdyttiin 1840 valmistelemaan kirkon omaa järjestysmuotoa. Yhdessä vaiheessa oli tarkoituksena perustaa kirkolliskokous, jolla olisi omissa asioissa valta antaa itse kirkkolaki. Lopullinen vuoden 1969 kirkkolaki synnytti nykyisen järjestelmän, jossa kirkolliskokous antoi ehdotuksen kirkkolaista. Kirkkolain hyväksyi tsaari. Eduskunnan perustamisen jälkeen kirkkolain hyväksyi eduskunta.

Kirkkolain tarkoituksena oli turvat kirkon sisäinen itsenäisyys ja riippumattomuus suhteessa valtioon. Tämän johdosta vuoden 1869 kirkkolaki tosiasiassa mursi varsinaisen valtiokirkkojärjestelmän Suomessa. Monet valtiokirkkojärjestelmän piirteet kuitenkin säilyivät vielä uskonnonvapauslain säätämiseen saakka 1922.