Väinö Hannikainen opiskeli Helsingissä, [[Berliini]]ssä ja [[Pariisi]]ssa. Vuosina [[1923]]–[[1957]] hän oli [[Helsingin kaupunginorkesteri]]n sooloharpisti.
Helsingin musiikkiopistossa sävellyksen, teroeettistenteoreettisten aineiden ja pianon ohella Väinö Hannikainen opiskeli myös [[Urut|urkujensoittoa]]. Helsingissä [[Aino Kajanus|Aino Kajanuksen]] harpputaiteeseen tutustuttuaan hän havaitsi, että harppu oli hänen soittimensa. Opettajana hänellä aluksi toimi aluksi Aino Kajanus, sen jälkeen musiikkiopiston harppuluokalla [[Lilly Kajanus-Blenner]]. Harpputaiteilijana Väinö edistyi nopeasti ja saavutti soittimensa mesterillisenmestarillisen teknillisen ja taiteellisen hallinnan. Opintojen täydennys tapahtui Berliinissä 1921–1923 sekä myöhemmin useilla matkoilla Pariisissa. Väinö esiintyi Suomessa monilla kiertueilla harpistina, mutta myös pianistina, veljensä Ilmarin säestäjänä. Solistina hän esiintyi Berliinissä ja Pariisissa. Helsingin KaupunginorkesteinKaupunginorkesterin sooloharpistina hän toimi 1923–1957.
Väinö Hannikaisen tuotantoon kuuluu muun muassa yksi baletti, yksi sinfoninen runo, kamariooppera Aino, harppusonaatti 1919, ensimmäinen suomalainen harppukonsertto 1922, variaatioita harpulle ja orkesterille, näytelmä- ja elokuvamusiikkia sekä sekä suuri määrä kantaatteja ja yksinlauluja. Väinöä on teostensa perusteella analysoitu säveltäjäluonteeltaan herkkävaistoiseksi lyyrikoksi sekä melodikoksi, ja hänen sointunsa koettiin rikkaiksi ja ilmekkäiksi sekä orkesteriteoksissa hienostuneeksi ja monipuoliseksi.{{kenen mukaan}} Väinö sai [[director musices]] -arvonimen vuonna 1952. Hän oli myös [[Suomen Tanssitaiteilijain Liitto|Suomen Tanssitaiteilijain LiitonLiito]] kunniajäsen.
Väinö Hannikainen kuoli sydänhalvaukseen huvilalla Kuhmoisissa (Aavarannassa) 60 vuoden iässä.
