Lyotardin teoksissa "kielipelit" viittaavat merkitysyhteyksien moninaisuuteen, loputtomiin, yhteismitattomiin ja erillisiin systeemeihin, joissa merkityksiä tuotetaan ja joissa niiden kiertokulkua ohjaavat säännöt luodaan.
Kielipelit ovat vahvasti läsnä myös teoksissa ''Au juste: Conversations'' ([[1979]]) andja ''Le Différend'' ([[1983]]), joissa Lyotard kehittelee postmodernia oikeudenmukaisuusteoriaa. Joidenkin mukaan mikronarratiivien ja kielipelien aiheuttama ihmisten etääntyminen ja eroaminen toisistaan romahduttaa koko etiikan. Usein ajatellaan, että yleisyys on todellisen moraalisen väitelauseen ehto: "älä varasta" on etiikan lause siinä, missä "älä varasta Antilta" ei ole. Jälkimmäinen lause on liian partikulaarinen ollakseen etiikan lause (mikä Antissa on niin erikoista?); se voi olla eettinen lause vain, jos se perustuu yleiseen lauseeseen ("älä varasta keneltäkään"). Mutta yleisyyksiä ei voida tavoittaa maailmassa, joka on kadottanut uskon metakertomuksiin, ja etiikka näyttää siten olevan mahdotonta: oikeudenmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus voivat tarkoittaa jotakin vain kielipelien sisällä, ja etiikan yleisyys on työnnetty ulos ikkunasta. Lyotard väittää kuitenkin, että oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden käsitteet eivät katoa postmodernismissa. Lyotardin uuden määritelmän mukaan epäoikeudenmukaista on käyttää ja soveltaa yhden kielipelin sääntöjä toiseen. Eettinen käytös liittyy tämän epäoikeudenmukaisuuden uhan huomioimiseen sekä asioiden kunnioittamiseen niiden partikulaarisuudessa, sen sijaan että ne suljettaisiin jonkinlaiseen abstraktiin yleiskäsitekehikkoon. Täytyy siis huomioida erilainen, ''le différend''.
