'''Oikeinkirjoitus''' eli '''ortografia''' on [[kieli|kielen]] [[kirjoitus]]säännöstö. Oikeinkirjoitus kattaa sekä [[sana|sanojen]] [[kirjoitus|kirjoittamisen]] että [[välimerkki]]en käytön, kuten suomen [[pilkku]]säännöt.
Suurin osa maailman kielien oikeinkirjoitusjärjestelmistä on äännepohjaisia, eli kirjoitetun kielen yksiköt vastaavat puhutun kielen [[äänne|äänteitä]] tavalla tai toisella. Ankaran foneemiperiaatteen mukaan kielen olisi noudatettava ihannetta "luetaan niin kuin kirjoitetaan" eli jokaista kielen merkityksellistä äännettä (eli [[foneemi]]a) vastaa täsmälleen yksi [[kirjain]] tai [[grafeemi]]. Tämäkään määritelmä ei ole yksiselitteinen — usein on vaikeaa rajata merkityksellisten foneemien joukkoa (joka usein vielä vaihtelee murteesta toiseen) tai edes kielen grafeemien joukkoa, varsinkin jos ne koostuvat useammasta merkistä —, ja kaikkien luonnollisten kielten ortografia poikkeaa tästä vaihtelevin määrin. Lisäksi useimpien muinaiskulttuurien kielet, kuten [[muinaisegyptin kieli|muinaisegypti]], sekä kaukoaasialaiset nykykielet, kuten [[japanin kieli|japani]] ja [[kiinan kieli|kiina]], käyttävät osittain toisenlaista järjestelmää: monien sanojen kirjoitusmuoto on ennen kaikkea esittävä eli symbolinen pikemmin kuin äänteisiin perustuva.
Ääntämiseen perustuvassa ortografiassa taistelee vallasta kolme pääperiaatetta:
*Foneemiperiaate: sanat on aina kirjoitettava tarkoin senhetkisen äänneasun mukaan.
*Historiallinen periaate: ei hyväksytä sanojen kirjoitusasun muuttamista äänneasun muuttumisen myötä.
*[[Sanavartalo]]n kirjoitusasu ei saa muuttua taivutettaessa: Jos tätä periaatetta noudatettaisiin [[suomen kieli|suomen]] ''tehdä''-verbin kirjoituksessa, kirjoitettaisiin tämän verbin ensimmäinen [[infinitiivi]] ''tekdä'', koska sen vartalo on ''tek-''. Kysymys, missä määrin tätä periaatetta pitäisi noudattaa, korostuu suomen kaltaisissa kielissä, joissa sanoihin liitettäviä päätteitä on paljon ja taivutettaessa sanavartalot usein muuttuvat foneettisesti.
