Ero sivun ”F” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Historiaa; f muissa kielissä |
|||
Rivi 11:
==F suomen kielessä==
F-kirjaimella merkitään suomen kielessä soinniton [[frikatiivi]] {{IPA|[f]}}. Se eroaa ''v''-äänteestä olennaisesti siinä, että ''v'' on soinnillinen, mutta lisäksi saattaa olla pienempiä eroja. Joissain sanoissa ''f'' voi ääntyä ''v'':nä: ''asfaltti ~ asvaltti'', ''fiksu ~ viksu''<ref name=isokielioppi>{{Kirjaviite | Tekijä=Hakulinen, Auli (päätoim.) | Nimeke=Iso suomen kielioppi | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Suomalaisen Kirjallisuuden Seura | Vuosi=2004 | Tunniste=ISBN 951-746-557-2 | www=http://kaino.kotus.fi/visk/etusivu.php | Selite=§ 7 }}</ref>.
F-kirjain on kuulunut suomen kirjakieleen ''f''-äänteen merkkinä jo sen alkuajoista 1500-luvulta lähtien. Tuolloin sitä käytettiin lainasanoissa, joista monet ilmeisesti olivat lounaissuomalaisessa kansankielessä tavallisia, esimerkiksi sanat ''faari'' ja ''fati''. Yhdistelmällä ''ff'':llä voitiin kuitenkin joissain sanoissa tarkoittaa ''h''-äännettä, kuten sanassa ''lyffty'' (''lyhty'').
<ref name="häkkinen">{{Kirjaviite | Tekijä = Häkkinen, Kaisa | Nimeke = Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia | Luku = Äänteistön ja oikeinkirjoituksen kehitys | Julkaisija = WSOY | Vuosi = 1994 | Tunniste = ISBN 951-0-19028-4}}</ref>
Suomen kielessä ei ole vanhastaan esiintynyt, [[lounaismurteet|lounaismurteita]] lukuun ottamatta, ''f''-äännettä. Aikaisemmin se korvattiin suomeen tulleissa [[lainasana|lainasanoissakin]] varhemmin yleensä ''p'':llä (esimerkiksi ''pelto'' ← ''fält'', ''perjantai'' ← ''fredag'', samoin nimessä [[Jooseppi]] ← [[Joosef]]), myöhemmin yleensä sanan alussa v:llä (esimerkiksi vanki ← fånge) mutta sanan sisällä ''hv'':llä (esimerkiksi [[kahvi]] ja [[sohva]]). Naapurikielten vaikutuksesta suomen läntisimmissä ja itäisimmissä murteissa on kuitenkin ollut jo vanhastaan ''f''-äänne. Suomen [[yleiskieli|yleiskielessä]] f yleistyi vasta 1900-luvulla kieleen tulleiden uusien lainasanojen myötä.<ref>Olli Nuutinen: Hetkisen pituus ja muita kirjoituksia kielestä, art. Vinskaa, venskaa, tanskaa ja ranskaa, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994, ISBN 951-717-786-0</ref>
| |||