Ero sivun ”Ilmatorjunta” versioiden välillä

Toisen maailmansodan loppua leimasi [[Yhdysvallat|Yhdysvaltain]] [[Japani]]a vastaan käyttämät [[Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset|atomipommit]]. Korkealla lentäviin strategisten [[pommikone]]iden lauttoihin eivät ilmatorjuntatykit ylettyneet. Siksi etu alkoi olla hyökkääjällä. Neuvostoliitto saavutti Yhdysvaltoja 1949 tuottamalla oman [[ydinase]]en ja kopioimalla pommin kuljettamiseen kykenevän [[Tupolev Tu-4|Tupolev Tu-4:n]] yhdysvaltalaisesta [[Boeing]] [[B-29 Superfortress]]ista.

Ratkaisuksi alettiin kehitellä ilmatorjuntaohjuksia ilmatorjuntatykkien korvaajiksi. Strategisiin pommikoneisiin ylettyvät ilmatorjuntaohjukset tulivat ensimmäisinä käyttöön Yhdysvalloissa [[1954]] ja Neuvostoliitossa [[1956]], josta levisivät 1950-luvun loppuun mennessä myös muihin maihin.

Suomi yritti hankkia [[1960-luku|1960-luvun]] alussa [[Ilmatorjuntaohjusjärjestelmä|ilmatorjuntaohjuksia]], mutta sen edellytyksenä olisi ollut [[Pariisin rauha (1947)|Pariisin rauhansopimukseen]] liittyvän ohjuskiellon kumoaminen. Yhdysvallat tai [[Yhdistynyt kuningaskunta|Iso-Britannia]] eivät myyneet Suomelle uudempaa kalustoaan. Ilmavoimiensa ylivoimalla [[Varsovan liitto|Varsovan liiton]] maavoimien ylivoimaa tasoittavien maiden intressissä ei ollut vahvistaa puolueettoman Suomen ilmatorjuntaa, koska strategisten pommikoneiden ja myöhemmin risteilyohjusten lentoreitit kulkivat Etelä-Suomen kautta [[Leningradin sotilaspiiri]]n sotilaallisiin kohteisiin. Länsisaksalaista [[Roland (ohjus)|Roland]]-järjestelmää puolestaan ei pidetty soveltuvana.

Suomen ilmatorjuntaohjushankinnat alkoivat vasta 1978–1979[[1978]]–[[1979]], kun Neuvostoliitosta hankittiin ajanmukaisia keveitä olkapäältä laukaistavia ohjuksia [[ItO 78]] ([[Strela 2]]M) sekä pääkaupunkiseudun suojaamiseen sopiva alueilmatorjuntaohjus [[ItO 79]] ([[Isajev S-125|S-125 M1 Petshora]]).