Wikipedia

Crazy Days

Hurriganesin albumi 1975
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 10. joulukuuta 2011 kello 23.56 käyttäjän Tanár (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Crazy Days on vuonna 1975 julkaistu suomalaisen Hurriganes-yhtyeen kolmas albumi. Sitä myytiin timanttilevyyn okeuttava määrä[4] ja lisäksi siitä tuli listaykkönen.[5] Albumi on yleisesti yhtyeen edellislevyjä kevyempi ja popmaisempi,[6] ja sillä on yksi yhtyeen suosituimmista kappaleista, basisti Cisse Häkkisen tulkitsema ”My Only One”.[7] Levy äänitettiin edellisen Roadrunner-albumin tavoin Marcus Music -studioilla Tukholmassa.[8]

Crazy Days
Hurriganes
Studioalbumin Crazy Days kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  Marcus Music -studiot, Tukholma, 1975
 Julkaistu 3. marraskuuta 1975[1]
 Formaatti LP, C-kasetti, CD
 Tuottaja(t) Richard Stanley
 Tyylilaji rock and roll, pop rock, rhythm and blues
 Kesto 36.20
 Levy-yhtiö Suomi Love Records
Ruotsi Sonet
Listasijoitukset

Suomi 1. (11 viikkoa, marraskuu 1975)[2]
Ruotsi 38. (10. elokuuta 1976)[3]

Hurriganesin muut julkaisut
Roadrunner
1974 		Crazy Days
1975 		Hot Wheels
1976

Ile Kallio otti eronneen Albert Järvisen paikan kitaristina. Useiden kriitikoiden mielestä Kallio ei täysin kyennyt korvaamaan Järvistä ja monet katsoivat albumin olevan Roadrunneriin verrattuna vaisu.[4]

Taustaa

»On älytöntä, että kaikki vouhottaa, ettei tästä voi tulla parempaa kuin Roadrunnerista. Kyllä tulee, ei Roadrunner loppujen lopuksi mikään ihmeellinen LP ollut.»
(Solisti-rumpali Remu Aaltonen elokuun 1975 Intro-lehdessä.[9])

Hurriganesin oli tarkoitus aloittaa uuden albumin äänitykset jo keväällä 1975, mutta kitaristi Albert Järvisen lähtö yhtyeestä muutti suunnitelmat. Tosin äänitys tuossa vaiheessa olisi ollut muutenkin hätiköityä, sillä uutta materiaalia ei juuri ollut.[9] Järvisen tilalle otettiin kesäkuussa 1975 alkuperäisjäsen Ilkka ”Ile” Kallio, joka oli kuulunut yhtyeeseen ennen sen levytysuran alkamista vuosina 1971–72.[10] Kallion naapurinpoikamainen olemus pehmensi yhtyeen ennestään jopa hieman pelottavana pidettyä imagoa.[11] Siinä missä Järvinen oli ollut itse musiikkia harrastavien miesfanien suosikki, aiheutti Kallio hysteriaa yhtyeen naisihailijoissa.[9]

Syyskuussa alkoi tiivis harjoittelukausi, sillä albumin äänitysten studioaika oli varattu lokakuun alkuun Tukholman Marcus Music -studioille. Koska yhtyeellä ei ollut varsinaisia harjoitustiloja, vuokrattiin tähän tarkoitukseen Espoon Haukilahdesta Stella Maris -niminen talo.[9] Ile Kalliolla oli valmiina kitarariffejä, ja jo kesän keikkojen soundcheckeissä niistä oli alkanut muodostua valmiimpia sävellyksiä. Ennen keikkoja useat fanit ihmettelivätkin ennenkuulemattomia kappaleita, jotka kantautuivat tanssilavojen aitausten ulkopuolelle. Myöhemmin illalla yhtye yllätti yleisönsä esittämällä tuoreita numeroita, kuten ”Chinatown”, ”11th Street Boogie”, ”Bad to Me” ja ”Polly Anna”.[12]

Harjoittelu Stella Marisissa tuotti uutta materiaalia kokonaisen albumin verran. Sanoituksia ryhtyi kirjoittamaan tuottaja Richard Stanley, joten yhtyeen lyriikat tulivat ensimmäistä kertaa olemaan kokonaisuudessaan harkittuja, vaikkakin rock 'n' rollin tyyliin pelkistettyjä.[13]

Musiikki

Hurriganesin musiikillinen ilmaisu muuttui tällä levyllä. Edellisalbumille tyypilliset rock and roll -coverit puuttuivat yhtä lukuunottamatta – sen sijaan mukana oli popmaisia kappaleita tunkkaisilla soundeilla. Tätä on myöhemmin kuvattu ”muutokseksi, joka Hurriganesin piti ottaa”.[6] Yhtye palasi myös lähemmäs alkuaikojensa blues rock -riffittelyä.[14] Albumila on vain yksi ns. ”vanhan ajan rock”, Chuck Berry -cover ”Talkin ’Bout You”.[7] Viimeksi mainittu sekä nimiraita olivat osoitus yhtyeen rhythm and blues -vaikutteista. Kappaleita ”Jailbait Stalemate” ja ”11th St. Boogie” on puolestaan kuvattu esipunkiksi.[15]

Levyllä olevat Hurriganesin omat kappaleet edustivat selvemmin oman aikansa rockmusiikkia verrattuna yhtyeen nostalgiapohjaisiin varhaishitteihin ja albumin onkin katsottu ottaneen harppauksen eteenpäin Hurriganes-jäsenten lauluntekotaidon näkökulmasta.[15] Yhtyeen omat kappaleet sanoitti tuottaja Richard Stanley.[4] Kaikkien kappaleiden sovituksesta vastasi yhtye itse.[8]

Albumin äänitti Marcus Music -studion johtaja Marcus Österdahl, sillä edellisalbumi Roadrunnerin äänittänyt Leif Måses oli siirtynyt muihin tehtäviin. Konservatiivinen Österdahl erosi äänittäjänä kokeilunhaluisesta Masesista, mitä on pidetty syynä Crazy Daysin äänimaailman erilaisuuteen verrattuna edeltäjäänsä; niin kitara-, basso- ja rumpusounditkin ovat huomattavasti edellislevyä vaimeammat. Remu Aaltonen on haukkunut Österdahlin toiminnan, sillä hänen mukaansa Österdahlia kiinnosti itse musiikin sijaan raha. Aaltonen on kuitenkin myös todennut, ettei yhtye saanut yrityksistä huolimatta kappaleita sellaiseen asuun kuin olisi halunnut.[16]

Kitaristi Ile Kallion mukaan hänen kokemattomuutensa kuuluu levyllä ”jäykkänä ja huonona” soittona. Hänen mielestään äänityksiä olisi pitänyt siirtää muutamalla kuukaudella, jotta hän olisi saanut enemmän itseluottamusta. Kallio olisi myös halunnut albumin jatkavan musiikillisesti Roadrunnerin viitoittamalla tiellä, mutta hänen mukaansa Aaltonen halusi levystä äänimaailmaltaan edeltäjäänsä pehmeämmän. Kallio on todennut levyn olevan kaikesta huolimatta hyvä, mutta hänen mielestään siitä olisi pitänyt tulla vieläkin parempi.[17]

Yleistä kappaleista

Avausraita ”Crazy Days” osoitti heti yhtyeen harpanneen pari askelta eteenpäin sen tavaramerkiksi muodostuneesta 1950-luvun rock and rollista.[14] Kappaletta ”Mary Jane” esitettiin keikoilla jo ennen levytystä, tosin tuolloin vielä ”Polly Anna” -nimisenä.[13] Basisti Cisse Häkkisen tulkitsema ”My Only One” on alkujaan suomalaisen Jim & The Beatmakers -yhtyeen levyttämä kappale. Se oli ollut pitkään yhtyeen keikkasuosikki, ja Häkkinen oli ehdottanut sen levyttämistä jo edelliselle Roadrunner-albumille. Laulun valitsemiseen Crazy Daysille vaikuttivat myös yhtyeen fanien vaatimukset.[9] ”Jailbait Stalemate” on luokiteltu niin blues rockiksi kuin esipunkiksikin. Kappaleen sanoitus kertoo kauniista teinitytöstä, joka istui kuuntelemassa yhtyeen harjoituksia Stella Marisin ulkopuolella. Progressiivisvaikutteisen ”I Can’t Get the Feelingin” sanoitus sisältää viittauksia kannabikseen. Laulu myös hämmensi yhtyeen nuoria faneja.[13]

B-puolen aloittaa ”Chinatown”, joka sai innoituksensa Jack Nicholsonin tähdittämästä samannimisestä elokuvasta. Heti kappaleen alussa kuuluva kiinalaisella korostuksella puhuttu osuus oli tuottaja Richard Stanleyn idea. ”Reptile Woman” edustaa albumin blues rock -vivahteista osastoa.[14] Sitä seuraa Cisse Häkkisen laulama ”Bad to Me”, joka on John Lennonin ja Paul McCartneyn kirjoittama ja Billy J. Kramer &The Dakotas -yhtyeen levyttämä kappale. Ile Kallio soittaa siinä 12-kielistä kitaraa sekä laulaa taustoja.[7] Kappaletta ”Bye Bye Birdie” on kuvattu ”perinteiseksi ränttäshufleksi”. ”11th St. Boogien” riffin Remu Aaltonen kopioi New York Dolls -yhtyeen kappaleesta ”There's Gonna Be a Showdown”.[14] Ile Kallio vastusti riffin käyttämistä Hurriganes-kappaleessa, mutta Aaltonen totesi: ”Niin ne kaikki muutkin tekee (kopioi) ja niin tehdään mekin”. Albumin päättävää Chuck Berry -coveria ”Talkin ’Bout You” oli soitettu keikoilla jo ennen sen levyttämistä. Kyseessä oli myös albumin ainoa vanhan ajan rock, joita löytyi edellislevy Roadrunnerilta useita.[7]

Kansikuva

Levyn kannen kuvan otti Risto Vuorimies, joka oli vastannut myös Roadrunner-albumin kansikuvasta. Kuvassa haettiin jonkinlaista ”hullujen päivien hillittömän keikkatahdin lepohetken tunnelmaa”. Se otettiin yhtyeen vanhan tutun Jamlo Sarisalmen asunnossa. Vuorimies ei käyttänyt tyylilleen uskollisesti lainkaan salamavaloa, vaan kuvan valaistus syntyi huoneen omista valoista. Myöhemmin sävyjen suhteen tehtiin radikaali päätös, kun Vuorimies päätti, että kuva painetaan kartongin nurjalle puolelle, sillä hän ei ollut tyytyväinen alkuperäiseen, kiiltävään lopputulokseen. Lopullinen kuva oli sävyiltään alkuperäistä huomattavasti hämärämpi.[18]

Julkaisu ja vastaanotto

Crazy Days ilmestyi 3. marraskuuta 1975. Sen merkiksi Hurriganes esiintyi samana päivänä Leppävaaran Maxissa soittaen useita 15 minuutin settejä pitkin iltapäivää. Seuraavana päivänä levy-yhtiö Love Records varasi käyttöönsä ravintola Adlonin, missä yhtyeen jäsenille luovutettiin timanttilevyt albumista Roadrunner sekä lisäksi kultalevyt Crazy Daysista, sillä uusi albumi oli ylittänyt siihen oikeuttavan myyntimäärän yhdessä päivässä.[1] Timanttilevyyn (yli 50 000 kappaletta) se ylsi viikossa.[4] Albumilistan kärjessä albumi pysyi yhdentoista viikon ajan.[19]

Ruotsissa albumin julkaisi Sonet-yhtiö.[20] Roadrunnerin ilmestymisestä lähtien Hurriganes oli kerännyt suosiota paikallisten raggarien keskuudessa.[21] Listalle Crazy Days ylsi vuoden 1976 elokuussa: sijoitus oli 38. ja listaviikkoja yksi ainoa.[3]

Kriitikoiden suhtautuminen Crazy Daysiin oli kaksijakoista. Suuri osa oli sitä mieltä, ettei Ile Kallio onnistunut täysin korvaamaan Albert Järvisen jättämää aukkoa Hurriganesin kitaristina, ja myös itse albumin katsottiin olevan Roadrunneriin verrattuna ”lähinnä ikävystyttävä”.[4] Kuitenkin esimerkiksi MUSA-lehden arvio oli positiivinen painottaen Kallion tuoretta panosta sekä albumin musiikillisesti monipuolisempaa ilmettä ja uskallusta vaihdella suoraviivaista rockia dynamiikalla, nyansseilla ja kevyemmillä kappaleilla:

»Kitaristi Ile Kallion vahva panos on ensimmäinen ilonaihe. Hänen kitaroinnissaan on sitä tuoreutta jota yhtyeen musiikki [Albert] Järvisen kiinnityksen loppuaikoina kovasti kaipasi. ”I Can't Get The Feeling” on oikein positiivinen yllätys. Kappale poikkeaa huomattavasti Hurriganesin tyylistä ja osoittaa että trio pystyy luomaan jotain mielekästä ilman satojen wattien volyymimassojakin. Pari täyteraitaa antaa helposti anteeksi muutamien todella rautaisten biisien takia. Yllätyimme todella.»
(Eki, Mace, Kejo, Mä 1975[22])

Vaikka uutta albumia ei varsinaisesti tuomittu, yhtyeen menestyksen myötä kriitikoiden suhtautuminen yhtyeeseen alkoi viilentyä. Arvostelua herätti muun muassa se, että Suomen arvostetuin kitaristi Albert Järvinen oli vaihdetty teinityttöjen suosiossa olleeseen ”idolipoikaan”, Ile Kallioon. Väitettiin jopa perättömästi, ettei Cisse Häkkinen soittaisi bassoa kaikilla yhtyeen kappaleilla. Kuitenkin esimerkiksi Suosikki-nuortenlehti kirjoitti yhtyeestä ja uuden albumin menestyksestä hehkuttavaan sävyyn.[23]

Listasijoitukset

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde
  Suomi Suomi 1. 28 marraskuu 1975 [2]
  Ruotsi Ruotsi 38. 1 10.8.1976 [3]

Kappaleet

  • Kaikki sävellykset Hurriganes ja sanoitukset Richard Stanley ellei toisin mainita
  • Kaikki sovitukset Hurriganes

A-puoli

  1. Crazy Days – 2.59
  2. Mary Jane – 3.11
  3. My Only One – 2.50 (säv. Raul Wikström)
  4. Jailbait Stalemate – 3.22
  5. I Can't Get the Feeling – 5.00

B-puoli

  2. Chinatown – 3.16
  3. Reptile Woman – 3.12
  4. Bad to Me – 2.24 (säv. John Lennon, Paul McCartney)
  5. Bye Bye Birdie – 2.55
  6. 11th St. Boogie – 3.14
  7. Talkin 'Bout You – 3.20 (säv. Chuck Berry)

Singlet

”My Only One” (joulukuu 1975[24], Love Records)
  1. My Only One – 2.50 (säv. Raul Wikström)
  3. Crazy Days – 2.59 (säv. Hurriganes, san. Stanley)

Ainoana singlenä albumilta julkaistiin ”My Only One” B-puolenaan ”Crazy Days”.[25] Kappale ylsi Suomessa listan yhdeksänneksi.[2] Siitä muodostui myös yksi kaikkien aikojen suosituimmista Hurriganes-kappaleista.[7]

Kokoonpano

Muusikot

Muut tiedot

  • Kaikki sovitukset – Hurriganes
  • Äänitetty – Marcus Music -studiot, Tukholma
  • Tuottanut – Richard Stanley
  • Kansi ja kuvat – Risto Vuorimies
  • Erityiskiitokset – Stella Maris ja Lexa

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ a b Aaltonen & al. 195.
  2. ↑ a b c Pennanen, Timo: Sisältää hitin, levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 342. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5.
  3. ↑ a b c swedishcharts.com - Hurriganes - Crazy Days swedishcharts.com. Viitattu 31.8.2011. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e Lehtonen, Esko: Suomalaisen rockin tietosanakirja 1, s. 191. Tampere: Fanzine Oy, 1983. ISBN 951-9287-08-6.
  5. ↑ Timo Pennanen: Sisältää hitin-Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, Otava 2006, sivu 162
  6. ↑ a b Lahti, Petri: Hurriganesin albumidiskografia. Ilta-Sanomat: Hurriganes – Get On! – Legendan synnystä 40 vuotta, 2011, s. 64. Sanoma News Oy. (suomeksi)
  7. ↑ a b c d e Aaltonen & al. 194.
  8. ↑ a b Hurriganes: Crazy Days -albumin CD-version kansilehti (Siboney LRCD 141, 2001)
  9. ↑ a b c d e Aaltonen & al.: 191.
  10. ↑ Aaltonen & al. s. 477
  11. ↑ Aaltonen & al. s. 184-185
  12. ↑ Aaltonen & al. s. 191-192
  13. ↑ a b c Aaltonen & al. 192.
  14. ↑ a b c d Aaltonen & al. 193.
  15. ↑ a b Robert Dimery: 1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään. WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36217-4.
  16. ↑ Aaltonen & al. 198.
  17. ↑ Aaltonen & al. 199.
  18. ↑ Aaltonen & al. 199-200.
  19. ↑ Timo Pennanen: Sisältää hitin-Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, Otava 2006, sivu 162
  20. ↑ Hurriganes keräilysivut (katso LP:t) saunalahti.fi/espe64. Viitattu 2.9.2011. (suomeksi)
  21. ↑ Aaltonen & al. s. 189
  22. ↑ Musa-lehti: Ote arviosta 10/1975 s. 38
  23. ↑ Aaltonen & al. 196-197.
  24. ↑ Rantanen, Miska: Love Records 1966-1979, s. 281. Porvoo: Schildts Kustannus Oy, 2005. ISBN 951-50-1528-6.
  25. ↑ Aaltonen & al. 480.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Crazy_Days&oldid=11013655”