James P. Johnson
James Price Johnson (1. helmikuuta 1894 New Brunswick – 17. marraskuuta 1955 New York) oli yhdysvaltalainen jazzpianisti ja säveltäjä. Hän loi ragtime-musiikkiin perustuvan stride-pianotyylin ja oli yksi keskeisistä vaikuttajista varhaisen jazzpianomusiikin kehityksessä. Hän sävelsi menestyneitä populaarimusiikin kappaleita kuten ”The Charleston” ja ”If I Could Be with You One Hour Tonight” sekä sävelsi musiikkia teatterinäytelmiin. Hän julkaisi myös klassista musiikkia. Johnson nauhoitti aktiivisesti 1910-luvun loppupuolelta 1930-luvulle ja oli 1940-luvulla mukana perinteisen jazzmusiikin uudelleenherättämisessä.
| James P. Johnson | |
|---|---|
[[Tiedosto: |250px|James P. Johnson 1920-luvun alussa.]]James P. Johnson 1920-luvun alussa. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 1. helmikuuta 1894 |
| Kuollut | 17. marraskuuta 1955 (61 vuotta) |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | James P. Johnson, Jimmy Johnson |
| Tyylilajit | jazz |
| Soittimet | piano |
| Levy-yhtiöt | Blue Note |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Elämä ja ura
James P. Johnson syntyi New Brunswickissa 1. helmikuuta 1894. Hän oli viisilapsisen perheen nuorin poika. Hänen äitinsä lauloi kirkkokuorossa ja opetti Jamesia soittamaan pianoa tämän ollessa neljävuotias.[1] Vuonna 1908 perhe muutti New Yorkiin.[2] Hän kuunteli nuorena muun muassa bluesia, klassista musiikkia ja Scott Joplinin ragtime-sävellyksiä. Erityisesti Joplinin sävellystyyli oli tärkeä lähtökohta, josta hän myöhemmin lähti kehittämään omaa tyyliään. Lisäksi Johnson kuunteli usein Harlemissa vakituisesti esiintyvän neworleansilaisen pianistin Jelly Roll Mortonin soittoa.[3]
Saatuaan klassista koulutusta pianonsoittoon Johnson alkoi vuonna 1912 esiintyä ammatikseen pianistina ja laulajana.[1] Hän soitti tanssiaisissa, Harlemin rent partyissa,[huom 1] vaudevillessä, elokuvateattereissa ja kabareissa.[2][4] Hänen varhaiseen repertuaariinsa kuului muun muassa populaarimusiikin kappaleita, lauluja musikaaleista sekä muun muassa Joplinin säveltämiä ragtime-kappaleita. Hän huomasi jo varhain kuuntelijoiden vaativan rytmikästä, tanssittavaa musiikkia.[3]
Vuonna 1917 Johnson meni naimisiin laulaja ja tanssija Lillie Mae Wrightin kanssa.[1] He esiintyivät molemmat vuoden 1918 musikaalirevyyssä Smart Set, jonka kiertue oli Johnsonin uran ensimmäinen.[1] Parilla oli kaksi omaa lasta, poika James Jr. (s. 1926) ja tytär Arceola (s. 1928). 1930-luvulla he adoptoivat kolmannen lapsen, jonka nimeksi tuli Lillie Mae Jr.[5]
Vuonna 1920 Johnson perusti oman jazzyhtyeensä nimeltä The Clef Club.[6] Hän esiintyi 1920-luvulla paljon pianistina ja toimi teatterissa musiikillisena ohjaajana ja säveltäjänä.[2][4] Hän oli yksi harvoja 1920-luvun menestyneistä jazzmuusikoista, jotka eivät olleet kotoisin New Orleansista.[3] 1930-luvulla hän esiintyi yhä harvemmin, keskittyen enemmän teatterisäveltämiseen ja oman jazzyhtyeensä johtamiseen,[7] mutta aktivoitui uudelleen John Hammondin kutsuttua hänet esiintymään Spirituals to Swing -nimellä markkinoituihin konsertteihin Carnegie Hallissa vuosina 1938–1939.[1] Hän esiintyi 1940-luvulla aktiivisesti ja soitti muun muassa radio-ohjelmassa This Is Jazz.[8]
Johnson sai sydänkohtauksen vuonna 1946 ja jatkoi toivuttuaan esiintymistä, kunnes uusi kohtaus vuonna 1951 pakotti hänet lopettamaan soittamisen. Hän kuoli New Yorkissa 17. marraskuuta 1955.[4]
Tuotanto
Johnson sävelsi uransa aikana yli 200 kappaletta,[2] säesti muita artisteja yli 400 nauhoituksessa ja nauhoitti suuren määrän soolopianoesityksiä reikänauhalle.[9] Hän teki ensimmäisen reikänauhatallenteensa vuonna 1916.[1] Vuosina 1917–1921 hän nauhoitti Aeolian-yhtiölle muun muassa kappaleet ”Caprice Rag”, ”Steeplechase Rag” ja ”Carolina Shout”.[1] Ensimmäiset savikiekkoäänitteensä hän teki vuonna 1921.[7]
Johnsonin vuoden 1921 soolonauhoituksesta ”Carolina Shout” tuli tärkeä osa varhaista jazzpianorepertuaaria[4] ja se toimi usein nuorten muusikkojen teknisenä koekappaleena.[8] Jotkut pitävät kappaletta ensimmäisenä nauhoitettuna jazzpianosoolona.[9] Toisten lähteiden mukaan ensimmäinen jazzpianosoolo on Johnsonin vuoden 1922 ”Bleeding Heart Blues”.[10] Vuonna 1923 Johnson esiintyi Charles Elgarin yhtyeen kanssa Englannissa teatterirevyyssä Plantation Days.[4]
Vuonna 1923 sai ensi-iltansa teatterinäytelmä Running Wild, jolla Johnson saavutti ensimmäistä kertaa kaupallista menestystä.[1] Näytelmään kuulunut ”The Charleston” -kappale sai Yhdysvalloissa aikaan charleston-seuratanssivillityksen.[8] Johnson sävelsi vuonna 1926 kappaleen ”If I Could Be with You One Hour Tonight” Ruth Ettingille.[4]
Vuosina 1927–1929 Johnson teki nauhoituksia blueslaulaja Bessie Smithin kanssa säestäen tätä muun muassa kappaleissa ”Backwater Blues” ja ”Wasted Life Blues”.[4][8] Hän myös soitti vuoden 1929 lyhytelokuvassa St. Louis Blues, jossa Smith esiintyi.[8] Hän säesti 1920-luvulla myös muun muassa Ida Coxia, Trixie Smithiä, Ethel Watersia, Mamie Smithiä ja Laura Smithiä[9][6] sekä soitti Perry Bradfordin ja musiikkivaikuttaja Clarence Williamsin johtamissa yhtyeissä.[10][3]
Johnson ja hänen pianonsoiton oppilaansa Thomas ”Fats” Waller tekivät vuonna 1927 musiikkia teatterinäytelmään Keep Shufflin’.[8][4] Muita näytelmiä, joihin Johnson sävelsi musiikkia, olivat vuoden 1930 The Kitchen Mechanics Revue ja vuoden 1931 Sugar Hill.[4] Yhteensä hän osallistui 12 näytelmän säveltämiseen.[7] Kun perinteinen jazzmusiikki alkoi nousta uudelleen pinnalle 1940-luvulla, Johnson nauhoitti runsaasti materiaalia muun muassa Eddie Condonin, Mezz Mezzrow’n ja Edmond Hallin kanssa.[4]
Jazzmusiikin lisäksi Johnson sävelsi urallaan myös taidemusiikkia, johon hän sisällytti afroamerikkalaisen populaarimusiikin piirteitä.[1] Hänen ensimmäinen klassisen musiikin tuotoksensa oli vuonna 1928 Carnegie Hallissa esitetty Yamekraw: A Negro Rhapsody, jonka Johnson sävelsi alun perin soolopianolle ja jonka sovitti orkesterille William Grant Still.[4][1] Esityksessä toimi solistina Fats Waller.[7] Vuonna 1934 Johnson sävelsi pianokonserton nimeltä Jassamine[7] ja vuonna 1936 Symphony Harlem -nimisen baletin.[4] Hän teki W. C. Handyn ”St. Louis Blues” -kappaleesta sinfonisen sovituksen vuonna 1937.[9] Johnsonin säveltämä ja Langston Hughesin sanoittama vuoden 1940 ooppera De Organizer esitettiin yhden kerran Carnegie Hallissa ja kuultiin seuraavan kerran lavalla vasta vuonna 2003, kun muusikko ja orkesterinjohtaja James Dapogny järjesti siitä uuden version.[7] Vuonna 1942 ilmestyi Johnsonin toinen ooppera, Eugene O’Neillin näytelmään perustuva Dreamy Kid.[7]
Soittotyyli ja vaikutus
Johnsonin soitossa yhdistyivät ragtimen, bluesin ja klassisen musiikin vaikutteet.[4] Hän käytti aiempaan ragtime-musiikkiin verrattuna monimutkaisempia harmonisia ja rytmisiä rakenteita.[1] Johnsonin varhainen soitto oli melodisesti lähellä ragtimea; vasemmalla kädellä hän poikkesi ragtimen ennustettavasta rytmikuviosta muun muassa tahdin painotonta osaa korostamalla.[1] Stride-nimellä kutsutun soittotyylin muita merkittäviä edustajia olivat Willie ”The Lion” Smith ja Fats Waller.[1] Johnson tunnetaan lisänimellä ”stride-pianon isä”.[6][10]
Johnsonia pidetään yhtenä varhaisen jazzpianonsoiton tärkeimmistä edustajista ja hänellä oli tärkeä rooli ragtime-pianonsoittotyylin kehittymisessä jazziksi.[8][9] Hänen tyylillään oli suuri vaikutus muun muassa Fats Walleriin, Art Tatumiin, Duke Ellingtoniin, Count Basieen ja Thelonious Monkiin.[2][9][10] Hänen klassisen musiikin teoksensa sen sijaan menestyivät huonosti eivätkä ne ole saaneet paljoa huomiota osakseen.[9] Monet hänen julkaisemattomista taidemusiikkisävellyksistään ovat kadonneet, mikä tekee niiden merkityksen arvioimisesta vaikeaa.[7]
Johnson valittiin vuonna 1970 Songwriters Hall of Fameen.[6] Vuonna 1995 Yhdysvalloissa julkaistiin hänen kuvallaan varustettu postimerkki.[10]
Alaviitteet
- ↑ Rent party (suom. ”vuokrajuhlat”) tarkoitti asunnoissa järjestettyjä musiikkiesityksiä, jotka järjestettiin rahojen keräämiseksi vuokran maksamiseen.
Lähteet
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Scott Carter: Johnson, James P. (James Price) Jazz.com. Viitattu 22.11.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e ”Johnson, James P(rice)”, Chambers Biographical Dictionary. Chambers Harrap Publishers Ltd, 2007. ISBN 978-0-550-10200-3. (englanniksi)
- ↑ a b c d David Dicaire: Jazz Musicians of the Early Years, to 1945, s. 59–63. McFarland, 2003. ISBN 978-0-7864-1583-0. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Phil Hardy: ”James P. Johnson”, The Faber Companion to 20th Century Popular Music. Faber and Faber Ltd, 2001. ISBN 0-571-19608-X. (englanniksi)
- ↑ Bill Edwards: James Price Johnson Ragpiano.com. Viitattu 24.11.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d James P. Johnson Songwriters Hall of Fame. Viitattu 23.11.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Scott Yanow: James P. Johnson Allmusic. Viitattu 22.11.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g ”Johnson, James P(rice) (1 Feb. 1894, New Brunswick, N.J. - 17 Nov. 1955, New York)”, The Harvard Biographical Dictionary of Music. Harvard University Press, 2003. ISBN 0-674-37299-9. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g James Price Johnson Red Hot Jazz Archive. Viitattu 22.11.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Sandra Burlingame: James P. Johnson JazzBiographies.com. Viitattu 23.11.2011. (englanniksi)